BURN OUT!

No niin. Jospa nyt jaksaisin taas ajatella työasioita postauksen verran. Sitähän se väsymys enteili, uupumusta. Täytyy myöntää, etten itse osannut sitä edes pelätä, vaikka tajusinkin olevani hirvittävän väsynyt. Jotenkin sitä ei vain osannut ajatella edes pidemmälle. Sitä vain oli siellä niin sisällä, kuten jossain sumussa, eikä osannut nähdä sen ulkopuolelle. Ei sitä tilanteen epänormaaliutta itse nähnyt. Se nyt oli vain sellaista... kevätväsymystä. Kaikillahan sellaista joskus on. Noh, onneksi ei ole.

Se siis alkoi väsymyksenä ja kyynistymisenä omaa työtään kohtaan. Pikkuhiljaa, kuin varkain, alkoi toden teolla tuntua siltä, etten pysty työstä selviämään. Joka aamu menin työpaikalle hiukan vastentahtoisemmin, samalla tietäen, että siellä täytyy olla ihan kunnolla ajoissa, että ehtii hoitaa tietyt tilat tiettyyn kellonaikaan menessä. Olen kerran aiemmin kokenut saman. Siitä on parikymmentä vuotta ja silloin stressi syntyi ennenkaikkea yksityiselämän puolelta, mutta heijastui myös töihin. Silloin muistan purskahtaneeni itkuun aamulla kun herätyskello soi. Tällä kertaa en tehnyt sitä, vaan olin enemmänkin lamaantunut. Nousin jotenkin turtana ja mukisematta, keitin kahvit ja hoidin muut aamutoimet, kunnes lähdin töihin ajallaan ja mitä lähemmäs työkohdetta pääsin, sitä enemmän ahdisti. Aloitin työt vimmatulla kiireellä, mutta samalla jotenkin kuin liisterissä. Ne eivät enää sujuneet ollenkaan rennosti ja jouhevasti, vaan välineet tarttuivat toisiinsa ja ties mihin, kolhin itseäni, välineitä ja kalusteita, törmäilin ovenpieliin. Mitä kovemmin yritin, sitä huonommin sujui. Ja päivä päivältä ehdin myöhemmin valmiiksi. Lopulta ehdin viimeisistä kohteista ottaa vain roskat. Hajamielisyyteni kasvoi koko ajan. Unohtelin roskakasoja lattialle, tarkistelin moneen kertaan muistinko laittaa uuden roskapussin vanhan tilalle ja silti onnistuin niitä välillä unohtamaan. Unohdin myös lisätä paperia ja saippuoita, vaikka huomasin niiden loppumisen. Jos vähänkin poikkesin rytmistä, saatoin unohtaa kokonaan jonkun tilan siivoamisen. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun viikon aikana kolmannen kerran löysin itseni invavessasta itkemästä, tajusin, että jaksamiseni on loppu.

Töissä tilani huomattiin, mutta valehtelin sujuvasti kärsiväni pahasta siitepölyallergiasta ja siksi silmät punoittivat, nenä vuosi ja olin niin väsynyt. Vakuuttelin olevani ihan kunnossa, kunhan kunnon sateet tulisivat siite- ja katupölyjä huuhtomaan. Myös läheiseni huomasivat asian ja yrittivät saada minua lääkäriin jo aiemmin, mutta heillekin hymyilin väkinäisesti ja kerroin, että se on vain tätä loppukevään hankaluutta ennen kesälomia. Kyllä minä siihen saakka jaksan. No, lopulta tosiaan oli jo itsekin pakko uskoa, että en tulisi jaksamaan.

Sitten työterveyteen soittamaan. Täytyy myöntää, että luuri oli kourassa useampaan otteeseen ja useampana päivänä ennen onnistumista. Ensin vain valitsin numeron, mutta en soittanut. Seuraavaksi soitin nopeasti, mutta en odottanut vastausta, sitten jatkui muut kiertelyt. Aaaai se on varattu, en juuri nyt jonota vaan soitan myöhemmin... Noooh, en nyt enää viitsi tähän aikaan, soitan aamulla... Kunnes lopulta sain soitettua ja sain yllättyä, kun minua ymmärrettiin. En joutunutkaan ristikuulusteluun epämääräisten oireideni kanssa, minulta ei edes tivattu mitään oireita, kun itku kurkussa kerroin, että soitan uupumuksen takia. Sain lääkäriajan parin tunnin päähän.

Lääkärikään ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asian kanssa tekemisissä. Kerroin oireistani. Unohtelusta, ahdistuneisuudesta, itkuisuudesta, ärtyisyydestä, univaikeuksista ja yöllisistä heräilyistä, mitättömyyden tunteesta ja hurjasta väsymyksestä. Lääkäri oli asiallinen ja ymmärtävän oloinen, hänkään ei tivannut, ihmetellyt tai epäillyt. Hän kyseli lisää ja totesi, että kyseessä on työuupumus, joka on johtanut yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Fyysistä puoltakin toki tutkittiin mm. kaikenlaisin verikokein, mutta niissä kaikki arvot näyttivät kuulemma harvinaisen priimaa. (Ne tulokset tietysti sain vasta myöhemmin puhelimitse.) Lääkäri määräsi nukahtamislääkkeitä ja jotain muitakin lääkkeitä ja useamman viikon sairauslomaa. Päätin kokeilla josko pelkkä lepoloma riittäisi ja jätin lääkkeet hakematta. Ensimmäinen sairauslomajakso ei riittänyt, joten hain sen lopussa vielä toisen.

Ensimmäiset lomapäivät vain lepäsin, en tehnyt yhtään mitään. En ensimmäistäkään kotityötä tai velvollisuutta. Makasin, katsoin televisiota ja täytin sanaristikoita, joista joskus aikanaan pidin paljonkin, mutta joita en ollut vuosiin ehtinyt täytellä. Unohdin tietoisesti kaikki mitä muka pitäisi ja täytyisi tehdä. Vaikeaa se oli, mutta sain uskoteltua itselleni, että nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mikään ei kaadu siihen, kaiken ehtii kyllä sitten joskus kun jaksaa taas. Nyt ei saa tehdä mitään, murehtia mitään, miettiä mitään, stressata yhtään mistään. Muutaman päivän täydellisen tekemättömyyden jälkeen aloin pikkuhiljaa hoitaa pieniä kotiaskareita, mutta kuuntelin koko ajan itseäni ja jaksamistani korvat höröllä. Ja heti kun tuli tunne, että alkoi joku vähänkin tuntua "pakolta", pakotin itseni sen sijaan ottamaan pakkia. Hissuksiin alkoi olo kohenemaan ja vaikka takapakeiltakaan ei vältytty, niin muutama viikko tuntui tekevän tehtävänsä ja palasin töihin. Paitsi uusin voimin, varsinkin uudella asenteella. Nyt yritän oppia arvostamaan itseäni välittämättä siitä, mitä esimerkiksi kohteessa työn jäljestäni ajatellaan ja mietitäänkö siellä, että minä olen huono ja laiska. En ole.

Töitä en ehdi tekemään vieläkään niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen työstänyt asiaa paljon ja saanut itseni ymmärtämään, että se miten miten minun mielestäni se pitäisi tehdä ei ole sama kuin se miten se pitää tehdä. Edes se, miten pomo sen haluaisi minun tekevän, ei ole sama kuin se miten sen kykenen tekemään. Yhtälö on mahdoton, mutta sitä ei auta kuin hyväksyä. Ja toki muistaa, että perussiivousten jälkeen on taas helpompaa. Tulen varmasti vielä palaamaan näihin laatu- ja mitoitusongelmiin ja odotusten ristiriitoihin, mutta toivottavasti hiukan neutraalimmalla otteella.

Heikosti happaman blogissa (jota olen tämän oman taukonikin aikana toki kurkkinut) lupailin, että tämän jälkeen tulee jotakin positiivisempaa. Sitä sitten seuraavaksi. :)

Toivoisin kuitenkin tämän oman kokemukseni jälkeen kaikkien kiinnittävän huomiota omiin oireisiinsa, kuten myös työkavereiden ja läheisten oireisiin. Tuollaista romahdusta en toivo kenellekään, vaikka lukemani ja kuulemani mukaan tämä ei edes ollut kovin vakavaa. Kysytään välillä miten oikeasti jaksat, yritetään nähdä niiden "allergiaoireiden" taakse ja tukea toisiamme. Tällä alalla työskentely ei ole tällä haavaa helppoa, mutta yksikään työpaikka ei ole terveyden menetyksen arvoinen!