"Pssst, täällä on sitten valittajia."

Nyt seuraa avautumista aiheesta, joka on ärsyttänyt jo hyvin pitkään. Asia, joka näkyy hyvin usein siivoojan työssä, mutta myös muussa elämässä. Se, ettei uskalleta puuttua asioihin ja kertoa mielipiteitään omana itsenään. Seistä omien sanojensa takana. Jostain syystä valitukset on helpompi ulkoistaa, ikään kuin itse olisi vain viestin tuoja, eikä ollenkaan osallinen.

Kun aloitin nykyisessä kohteessani, sain heti ensimmäisinä päivinä tutustua tällaiseen ulkoistajaan. Häneen, joka tulee hyvin toverillisesti juttelemaan, kyselemään ja utelemaan. Ja samalla kertomaan hyvin luottamuksellisesti, että täällä on sitten sellaisia valittajia, että. "Kannattaa varsinkin kiinnittää huomiota, että siivoaa myös tuolta alta ja täältä reunasta, kun muuten valittavat." Tosiasiassa ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock päätelläkseen, että se oikea valittaja seisoo siinä edessä. Miksi hän muuten olisi niin huolissaan "niiden muiden" valituksista, jos hänellä ei todellakaan ole mitään väliä ja valittamista, koskaan.

Astetta härskimpiä ovat sitten ne, jotka selittävät, että minä ymmärrän että on kiire enkä valita, jos tämä minun huoneeni jää vähemmälle. Ja sitten valittavat kuitenkin selän takana. Joku jopa suoraan esimiehelle. Tämäkin on osunut ihan omalle kohdalle.

Sitten on vielä sellaisia, jotka oikein yksilöivät valittajat. Eli kertovat "Pertin ja Saaran" valittaneen siitä, tästä ja tuosta, mutta vannottaa samalla, ettei asiasta saa tietenkään kysyä heiltä suoraan, koska hän ei olisi näin saanut juoruilla. Halusi kuitenkin näin ystävällisyyttään mainita asiasta, että tiedät minkälaisia ovat. Kunnes selviää, että taas kerran tämä viestin välittäjä on itse se, joka on halunnut näistä asioista valittaa, mutta tekee sen mieluummin jonkun muun nimissä.

Sama on tapahtunut tässä vuosien varrella myös toiseen suuntaan. Yhdessä työpaikassa toimi eräänlainen kerho, joka ajoittain kokoontui yhdessä neuvottelutilassa. He kokoontuivat siellä aina iltapäivällä sen jälkeen, kun olin käynyt sen siivoamassa. Ja aamupäivällä tilassa pidettiin palavereja tms. Itse en käynyt tilassa siinä välissä, enkä ollut siitä muutenkaan sen kummemmin kiinnostunut. Minulle riitti, että tein työni kerran päivässä ja aina samaan aikaan, kuten aina ennenkin. Yhtäkkiä huomasin kerholaisten suhtautumisen minuun muuttuneen täysin. Ennen ystävälliset ja mukavat ihmiset laukoivat kummallisia kommentteja, ja joskus suureen ääneen ilmoittivat kokoontuvansa jossain muualla, ettei sitten tule sotkua. En osannut alkuun yhdistää tätä mihinkään tai ottaa henkilökohtaisesti, olin vain hämmentynyt ja mietin, että ehkä heillä on jotain ongelmia, jotka saavat pinnan kireälle. Vasta pitkän ajan jälkeen kuulin vahingossa keskustelun, jossa selvisi, että heille oli kerrottu minun valittaneen, että käyvät siellä sotkemassa, kun olin juuri siivonnut. Tosiasiassa tämä oli ärsyttänyt yhtä työntekijää, joka käytti kyseistä tilaa aamuisin. Oli sitten päättänyt ratkaista asian näin. Ei niin, että olisi ottanut asian reippaasti ja avoimesti puheeksi ja kysynyt, voisiko tilan siivota vasta aamulla, tai olisiko kerholaisten tarpeen siivota omat jälkensä paremmin. Ei, kun sanomalla kerholaisille, että siivooja on närkästynyt sotkemisestanne. Oikeasti.

Lisätään nyt vielä, että minullakin on uusien ja sijaisten perehdyttämisessä tapana mainita kohteiden tärkeydestä tms, mutta se on eri asia. On myös eri juttu asiallisesti keskustella siitä, mikä kohta olisi erityisen oleellinen puunata kunnolla ja minkä voi vastaavasti jättää vähemmälle. Mutta kovasti toivoisin rehellisyyttä. Ettei asioita laitettaisi toisten piikkiin, vaikka se kuinka tuntuisi helpolta ratkaisulta ja sinällään jopa ratkaisisi ongelman. On nimittäin melko tympeää huomata, ettei ihmisiin voi luottaa.

Alanvaihto mielessä

Tiedättekös mitä. Olen viime aikoina usein löytänyt itseni ajattelemasta alan vaihtoa. Se vain, etten yhtään tiedä mikä se uusi ala sitten olisi. Olen huomannut ajattelevani, että onko tämä sittenkään sitä mitä haluan. Ei tämä työ tästä paremmaksi muutu. Palkka ei tule missään tapauksessa nousemaan niin, että voisin jättää laskujen miettimisen ja hintojen vertailun sikseen. Että voisin edes joskus reissata ja elää minun mittapuullani sellaisen normaalin työssäkäyvän ihmisen vaatimatonta, mutta turvattua elämää. Vaikka vuosia on takana paljon, niin eläkeikään on vielä aikaa. Ja mitä sitten, eipä sillä näillä näkymin tulevalla eläkkeelläkään paljon juhlita. Olin hirveän pitkään sillä mielellä, ettei nyt enää kannata mihinkään muuhunkaan lähteä. Mutta jotenkin vaaka on kääntynyt niin, että pelottavammalta tuntuu jatkaa näin. Hieman jopa ahdistaa ajatus siitä, että mikään ei muutu ainakaan parempaan. Olisiko oikeasti niin, että ala alkaa olla lyhytaikaisten heiniä. Ja onko tämä ainut ala jolla on näin. Ruuvi tuntuu kiristyvän joka paikassa, mutta tuntuisiko se sittenkin jossain muualla edes vähän vähemmän kuristavalta.

Olen katsonut koulutuksia ja punninnut vaihtoehtoja. Miettinyt, olisiko siivousalalla jotakin muuta työtä, jolle voisi minulla olla jotakin annettavaa. En ole keksinyt vielä mitä tekisin, enkä tiedä tulenko tekemään mitään, koska sellainen lopullinen muutos pelottaa. Ei se suuri laiva niin nopeasti käänny ja mitä sitten, jos suunta onkin väärä. Silti tuntuu, ettei tämäkään väylä kanna enää pitkälle. En todella nyt tiedä mitä teen. Sattuuko lukijoissa olemaan joku alanvaihtaja, joka voisi vähän rohkaista?

Noin muuten, kesäloma loppui viikko sitten ja nyt tuntuu, ettei se taas oikein palauttanut. Ei tuntunut oikein hyvältä palata mopin varteen, vaikka perussiivoukset onkin hoidettu ja ilma on parempi kuin koko kesänä. En ole varsinaisesti uupunut tällä kertaa, enemmänkin levoton. Mistä sen tietää, mitä elämältään haluaa?