Silloin kun aloitin siivoamisen, homma oli mukavan mutkatonta. Tottakai kiirettä, raskautta ja pientä tilipussia valiteltiin silloinkin. Mutta kollegat olivat pääosin iloisia ja rempseitä. Työyhteisöissä oli hyvä henki ja rento meininki. Työssä ei tarvinnut ajatella, sen kuin teki. Varaa oli suunnitella työpäiväänsä, yleensä oli aikaa tehdä hiukan jotain "ylimääräistäkin", kiillotella lattioita, tehdä paikkavahauksia tai peseskellä seiniä, jopa verhoja tai koriste-esineitä, vaikka ne eivät ihan varsinaisesti olisi sopimukseen kuuluneetkaan. Omaa järkeä oli vara käyttää kokonaisuuden hoitamisessa. Kohteissa saattoi järjestelläkin jotain tavaroita uudella, käytännöllisemmällä tavalla, tietysti asiakkaan kanssa ja suostumuksella. Asiakkailta tuli usein kiitosta ja sai tuntea kuuluvansa heidänkin joukkoonsa. Pidin yksinäisestä työstä, kuitenkin niin että sosiaalisia kontaktejakin riitti sopivasti ja niiden määrää pystyi itsekin kontrolloimaan oman fiiliksensä mukaan. Oli välillä aikaa jäädä hetkeksi rupattelemaan asiakkaan kanssa tai vaikka siemaista tarjotut kahvit työn lomassa. Silti se varsinainen käytännön työkin oli mahdollista tehdä hyvin. Usein tein omalla ajalla vähän ylityötäkin, kun innostuin jostain hommasta ja tunsin työn imua. Nautin oman työni tulosten näkemisestä. Silloin tunsin myös sitä niin paljon puhuttua arvostusta, niin asiakkaiden kuin työnantajankin taholta. Hommien lisäksi toimi myös luottamus. Ei minua vahdittu tai perässäni jälkeäni tarkisteltu, eikä taatusti olisi ollut syytäkään, se oli minulle kunnia-asia.
Entäs nyt? Noh... Siivottavat alueet ovat kasvaneet huomattavasti. Suoraan sanoen ihan järjettömiin mittoihin. Niissä on joku looginen mitoitusjärjestelmä. Niihin on laskettu tarkat siivousajat, joihin ei taatusti ole laskettu todellisia siirtymiä tai asiakkaiden toiminnasta aiheutuvia siivousjärjestyksen muutoksia ja muita muuttujia. Eikä tasan varmasti sitä asiakkaan kanssa edes ohimennen käytyä smalltalkia, saati pientäkään "turhaa ja ylimääräistä" kahvihetkeä. Työtä ei voi enää tehdä hyvin, vaan pitää priorisoida. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin miettiä, minkä jättää tekemättä tänään ja minkä huomenna. Ja arvioida kuinka kauan pystyy missäkin paikassa fuskaamaan niin, ettei kukaan huomaa. Omasta työstään ei voi enää olla ylpeä. Ensimmäiset valitukset ja moitteet työstäni olen saanut vasta viimeisen parin vuoden sisällä. Ja niitä onkin tullut useampia sekä asiakkailta, että varsinkin työnantajan puolelta. Enkä voi kuin myöntää, että osittain ihan syystä, mutta ei minun syystäni.
Osittain siksi, että nykyään käytännöksi on tullut myös laatukierrokset. Eli monta kertaa vuodessa kierretään työnantajan ja asiakkaan yhteistyössä kaikissa kohteissa pyyhkimässä sormella hyllyjen reunoja ja silmäilemässä valokatkaisijoiden, ovenpielien ja ikkunalautojen puhtautta. Jossain siirrellään oikein kalusteitakin jotta nähdään onko siivooja hoitanut hommansa... ei kun siis onko laatu tasaista ja sopimuksen mukaista. Eli sen lisäksi, että siivoukseen annetaan entistä huonompi mahdollisuus, asiaa tarkistellaan entistä tarkemmalla suurennuslasilla ja oikein alleviivaten, miten taas on yhdenkin taulun reunalla ollut pölyä. Täytyy myöntää, että se ei suinkaan lisää motivaatiota. Päinvastoin, kun moitteet tulee joka kerta jostakin, niin tulkoon sitten edes syystä. Työn imua en ole enää tuntenut aikoihin. Kollegat ovat yhä useammin väsyneitä ja negatiivisia. Omaakin huumoria saa jatkuvasti oikein etsimällä etsiä, jotta pysyy järjissään. Kiitosta saa enää harvoin. Työtekniikka on keventynyt, mutta osittain samalla monimutkaistunut. Ja kaikkia taitoja ei ole aikaa ja mahdollisuutta hyödyntää. Moni on epäkohtiin puututtuaan saanut vastauksen: "Ei tätä tarvitse tehdä jos ei miellytä, tulijoita tilallesi kyllä on". Siinä se työnantajan arvostus mukavasti tiivistyykin.
Työ on siis lisääntynyt ihan huomattavasti, palkka ei. Se ei itseasiassa ole ollenkaan nykyisten hintojen tasalla. Se on niin vähän, että tilipäivänä ei voi kuin ihmetellä omaa typeryyttään. Minusta siivoustyöstä ei tarvitse maksaa isoja summia, koska eihän siinä vastuuta ole. Eikä se useimmissa kohteissa nyt niin hirveän ihmeellistä osaamistakaan rehellisyyden nimissä vaadi. Mutta se, että joka ikinen päivä painaa kahdeksan tuntia ihan kunnolla ja siinä sivussa kuluttaa hermonsa ja nivelensä, on minusta kuitenkin edes leivän JA sen päällistenkin arvoista. Sen, ettei joka ikinen kuukausi tarvitsisi jännäkakka housussa laskea mihin raha riittää ja riittääkö se, vai mietitäänkö mitä eräpäivää tällä kertaa siirretään. Että vapaa-ajalla voisi välillä tehdä jotain pidempääkin reissua, eikä "ekologisesti" suosia pelkkiä kirjastoja ja lähiluontoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti