Elämää loman jälkeen

Siinähän se loma meni, oli ihanaaaaa. Koti on siivottu ja piha trimmattu, jonka jälkeen aikaa jäi vielä lepäilyynkin. Seitsemän jätesäkillistä tavaraa sain siivottua pois nurkista. Suurin osa meni onneksi tutuille, hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen, loput roskiin. Näin siivoojana sitä on todella oppinut inhoamaan ylimääräistä krääsää ja pölynkerääjiä. Helppous on se mitä arvostaa kotonakin niin materiaaleissa kuin käytännön järjestelyissäkin. Työpäivän jälkeen kun ei todellakaan kiinnosta, eikä edes jaksaisi käyttää paljon aikaa ja voimia siivoamiseen, vaikka toisaalta siisteyttä ja puhtautta arvostankin. Vettä sietämättömiä pintoja meillä ei siis kotona ole, ei seinissä eikä lattioissa. Hankalasti siivottavat, rosoiset pinnat ja pienet, hankalat raot ja koloset loistavat poissaolollaan. Suurin osa tavaroista on umpinaisissa kaapeissa ja laatikoissa, "esillä" olevatkin vitriineissä. Myös tekstiilien valinnassa iso painoarvo on helppohoitoisuudessa. Kaiken pitää olla pestävää ja kestävää. Sääli vain, ettei näitä asioita aina oteta huomioon julkisissa kohteissa, vaikka se olisi iso helpotus siivoojalle ja pidemmän päälle myös iso säästö kohteelle.

Luulin, että loman jälkeen jatkuisi jo ylläpitosiivous, mutta minut laitettiinkin vielä perussiivouksia tekemään. Kesätuuraajat hoitavat ylläpitosiivouksia ja me kokeneemmat konkarit teemme perussiivoukset loppuun. Ja nyt ne tehdään kiireellä! Yritän silti olla tinkimättä laadusta, mutta täysin en siinä nyt onnistu, ei voi mitään.

Eniten jaksan taas ihmetellä sitä, miten aikuiset ihmiset eivät usko "STOP! LATTIA VAHATTU, EI SAA MENNÄ!" -lappuja. Miten sen voi enää selvemmin ilmaista? Mikä saa tuollaisen vain ohittamaan? Parhaassa tapauksessa ollaan vielä kiukkuisia, kun kengät sitten ovat vahassa. Kun kysytään, eikö hän huomannut lappua, niin myönnetään että kyllä, mutta kun tuonne oli nyt pakko päästä. Yksi kurkki ovesta kun olin juuri vahaamassa yhtä käytävää ja huuteli, että tuonne on päästävä. Jatkoi vielä vakuutteluaan, vaikka sanoin, että ihan juuri nyt ei valitettavasti pääse, kun vaha on märkä. Mitä hän luuli vänkäämisellään saavansa? Että olisin taikonut lattian kuivaksi? Sanonut, että mene vain, minä korjaan jäljet ja putsaan/korvaan kenkäsi? Vienyt jotain pyyhkeitä alle, että pääsee kulkemaan ja sen jälkeen korjannut jäljet? Ja vahauksen ajankohta kerroksittain oli tälläkin kertaa koko henkilökunnalla etukäteen tiedossa.

Toinen ihmettelyn aihe ovat valittajat, jotka valittavat mm. siitä, että tavarat eivät ole vahauksen jälkeen täsmälleen oikeilla paikoillaan. Ei, en millään muista kaikkien tavaroiden paikkoja huoneessa, johon menen ensimmäistä kertaa, siirrän tavarat ilman suurempia ihmettelyjä ulos ja seuraavana päivänä takaisin. Joissakin tapauksissa tavarat siirtää ulos joku toinen, silloin ei takaisin siirtelijä voi kuin arvailla paikkoja ja toivoa, että huoneessa työskentelevät viitsivät itse laittaa tavarat haluamallaan tavalla.

Ettei tästä nurinasta nyt tule väärää käsitystä, niin useimmat ovat kyllä oikein mukavia ja joustavia, siitä kiitos heille! Osa kysyy mitä esivalmisteluja haluamme heidän tekevän itse ja milloin olisi syytä pysyä poissa jaloista ja minkä aikaa. Ymmärtävät ja helpottavat urakkaamme mahdollisuuksiensa mukaan ja vielä kiittävät. Siitä tulee aina hyvä mieli.

Edellisestä postauksesta poiketen, nyt voi jo todeta ihan oikeasti, että HUH HELLETTÄ! Muistetaanhan juoda paljon ja pitää taukoja, tällaisessa fyysisessä hommassa se on tärkeää varsinkin jos niissä aiemmin mainituisssa ilmastointikuluissa on säästetty. Ei vedetä itseämme piippuun vaikka aikataulu kuinka kiristyisi. Sen verran tärkeitä me kaikki olemme. :)

Huh hellettä!

... tai sitten ei. :D Ei ole hirveästi tarvinnut nyt kuumuuden takia tuskailla ja oikeastaan ihan hyvä niin. Huonoa on kyllä se, että töissä on järjettömän kostea ilma. Joskushan oli ihan yleistä, että ilmastointilaitteet suljettiin mm. kouluissa ja muissa paikoissa kiinnioloajaksi kokonaan kun haluttiin säästää. Tuon pitäisi kuitenkin olla jo mennyttä aikaa, koska nykyään ymmärretään paremmin. Noh, ei se ole. Konkreettisesti meidän työhömme kosteus vaikuttaa varsinkin niin, että vaha kuivuu i-kui-suuuuuuu-den. Hieman rasittavaa, kun monta tilaa on yhtäaikaa vahausvaiheessa kun homma vie paljon normaalia kauemmin. Joko odotellaan että uskalletaan laittaa toinen kerros tai sitten odotellaan vielä pidempään, että saadaan tavarat sisään. Odotellaan ja odotellaan, vaikka odotellessa tietenkin tehdään samalla muuta. Toivottavasti ilma kuivuisi, en uskalla edes ajatella, mitä tuollainen tekee vanhan talon rakenteille. Ja me vielä tottakai hiukan käytämme vettäkin...

Fysiikka alkaa tottua, vaikka toisaalta väsymys painaa. Onneksi lomaan on enää pieni kivenheitto ja pääsee kunnolla rentoutumaan. En varmasti siivoa yhtään! Paitsi että sekin on turha luulo, ihan varmasti siivoan kaiken autotallia myöten, kun kerrankin jaksan ja ehdin, hah. Mutta työasioita en mieti tippaakaan. Loman jälkeen pääseekin taas ylläpitosiivouksen pariin. Sitä ei ole vielä ikävä, mutta on se taas erilaista ja perussiivouksen jälkeen hetken hiukan helpompaakin.

Siivousaiheisella keskustelupalstalla muistan jonkun miettineen, että olikohan se pottuilua, kun pomo ennen lomaa kysyi, että aikooko hän matkustella. Tottahan se kieltämättä on, että aika reippaalla prosentilla saa siivoojan palkoista säästellä jotta matkoille pääsisi. Itse laitan kaiken suurinpiirtein liikenevän sivuun ja silti säästöön jää vain sen verran, että se hupenee kerralla aina kun auto tai pesukone hajoaa tai kissa tarvitsee eläinlääkäriä. Mutta vielä joskus lähden oikein ulkomaille minäkin, ihan varmasti. Siihen saakka nautin lomista rentoutuen ja työstä palautuen. Ja ihan aidosti kyllä tykkään katsella muiden lomakuvia ja niin saada itsekin palan reissujen tunnelmaa.

Ai niin, tulihan se työnohjaaja tuossa eräänä päivänä taivastelemaan, miten hitaasti työmme etenee. Eli se siitä perusteellisesta tekemisestä. Nyt katsellaan perussiivouksen tarvetta huomattavan paljon harvemmalla seulalla ja jätetään mm. kaikki vähänkin isommat kalusteet kokonaan siirtelemättä. Ja toivotaan, ettei asiakaskaan niitä oman lomansa jälkeen siirrä. Tai sitten syksyllä ylläpitosiivouksen lomassa korjataan siirtelyn jälkiä, silloinhan niitä "jossain vaiheessa kun ehtii" -välejä niin paljon onkin. Huoh.

Ensin kuitenkin se LOMA!

Perussiivous

Johan alkaa tuntua lihaksissa, perussiivoukset nimittäin. Kuitenkin ihan hyvällä tavalla, kiva tehdä töitä välillä taas vähän ronskimmallakin otteella. Meillä on myös hyvä porukka tekemässä. Viime vuonna tein lähinnä yksin, nyt kierretään isommalla porukalla toistemme kohteissa. Minulle on ollut aika sama teenkö yksin vai yhdessä, mutta tällä hetkellä tuntuu tosi kivalta, kun siinä on se porukka ympärillä. Muistaa taas, että meitä on paljon muitakin samassa "liemessä", heh. Huumoria riittää ja päivät kuluvat nopeasti. Myös tehtäviä pystyy vähän vaihtelemaan mielensä mukaan. Välillä olen halunnut oikein lihaskuntopäivän ja lähinnä kantanut huonekaluja, toisena päivänä voi tehdä jotain kevyempää. Kalorit eivät kuitenkaan pääse liikaa kulumaan, koska joku melkein joka päivä kipaisee kaikille naapurikaupasta jätskiä tai muuta hyvää. Perjantaisin haetaan kaikkien halukkaiden lounas läheisestä pikaruokapaikasta. Minä olen aina valmis hamppariaterialle, tottakai.

Taas huomaa, että jotkut huomioivat siivoojat paremmin kuin toiset. Siinä missä toisen huoneessa on kaikki levällään, toinen on siivonnut esimerkillisesti kaiken ylimääräisen piiloon. Yksi oli jopa pyyhkinyt kaikki tasot ym. valmiiksi ja sanoi, että meidän tarvitsee pestä vain lattia ja ikkuna. Johdot oli kerätty pois tieltä ja osa lattialla olevista tavaroista nostettu valmiiksi ylös. Tosin se nostaminen on hiukan turhaa, kun me siirrämme kaikki suinkin siirtyvät kalusteet huoneen ulkopuolelle saakka. Osa vie onneksi myös isommat roskat itse ulos saakka, siinä missä osa kasaa järkyttävän vuoren pois heitettävää tavaraa oman roskiksensa viereen. Niiden viemiseen tuhraantuu aika paljon ylimääräistä aikaa ja voimia, kun pitää tehdä useampi reissu pihalle. Noin muuten meillä on onneksi vielä aikaa tehdä tämä homma hyvin. Kollegoilta on jo kuulunut, että tässäkin pihistellään ja tehdään pikapikaa vain se minimi "mikä on tarpeen". Tai no, enpä oikeastaan tiedä, voihan se olla, ettei meillä olisikaan aikaa tehdä kunnolla, mutta ei ole ainakaan kukaan vielä käynyt hoputtamassa ja ohjeistamassa, että eeeeei noin!

Se, että tehdään homma kunnolla, ei tietenkään enää tarkoita sellaista vanhanaikaista vedellä lotraamista. Sitä, että vesi vain lainehti joka puolella, niin seinillä, pinnoilla kuin lattioillakin. Kyllä mekin voimme siistin toimiston vain kiillottaa tai pintapestä, mutta huone kuitenkin siivotaan ihan kunnolla myös jokaisesta kulmasta ja huonekalujen alta. Voidaan kuitenkin tehdä ihan se kaikki mikä itse katsotaan tarpeelliseksi, ei vain sitä, minkä epäillään asiakkaan huomaavan. Tiedän nimittäin ainakin yhden tapauksen, jossa asiakkaalle on selvästi valehdeltu siitä mitä on tehty. Itse en pidä yhtään perussiivouksessa fuskaamisesta, vaikka sitä ylläpitosiivouksessa toisinaan paremmalla ja välillä huonommalla omatunnolla teenkin. Siksi nautin, kun voidaan tämä tehdä hyvin. Pahoin pelkään, että sekin tilanne on jo seuraavalla kerralla toinen, kun ryhdytään yhä vain tehokkaammiksi. Pahimmassa tapauksessa jo loppukesästä kiillotellaan häthätää pelkkiä kulkuväyliä, katsotaan.

Me siis kannamme kaiken kohtuullisella vaivalla siirtyvän huoneen ulkopuolelle tai isommassa tilassa sivuun. Pyyhimme katon, kaikki yläpölyt ja ilmanvaihtoventtiilit, pesemme tai pyyhimme seinät ja ovet, pesemme ikkunat ja pyyhimme kalusteet. Lattia sitten aina tarpeen mukaan. Vaha voidaan poistaa joko osittain tai pohjia myöten ja laittaa uudet päälle. Hyväkuntoinen vaha voidaan vain kiillottaa jälleen tasaiseksi ja kestäväksi. Uusimmat lattiat ovat vahausvapaita, ne yleensä pestään hyvin ja mahdollisesti kiillotetaan ja/tai hoidetaan hoitoaineella.

Aika usein muuten asiakkaatkin tuntuvat liittävän perussiivouksen nimenomaan vahaukseen, vaikka se alkaa (onneksi) olla yhä pienemmässä roolissa. Toisaalta jotkut tuntuvat tämän vuoksi olevan vähän hukassa, kun perusteellinen siivous olisi kiva tilata, mutta uusittu lattia ei ole vahattava, niin perussiivous jotenkin jätetään kokonaan pois laskuista. Näille asiakkaille olisikin hyvä muistuttaa, että perussiivous ei suinkaan ole yhtä kuin vahaus. Vaikka se toki monessa kovan kulutuksen kohteessa vielä isossa roolissa onkin ja juuri se asia, jonka asiakkaat helposti huomaavat. Nykyään ammattitaitoon kuuluukin oleellisena osana työn suunnittelu ja tekeminen nimenomaan materiaalien mukaan. Kaikkia pintoja voidaan kyllä puhdistaa ja hoitaa, vaikka vahaus jätetäänkin pois. Se on sellainen asia, mikä omalta osaltaan muuttaa siivoustyötä koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ihan kiva, että huomenna on vielä vapaapäivä ennen uutta viikkoa. Pakko silti sanoa, että en olisi uskonut, mutta tuntuu jopa vähän haikealta parin viikon päästä jättää tämä porukka, jäädä kesälomalle ja sen jälkeen aloittaa taas pelkät ylläpitosiivoukset. Hyvä niin, ettei tarvitse ainakaan tässä vaiheessa laskea päiviä ja tunteja kesälomaan. Kunpa kaikilla kollegoillakin olisi rento, ihana kesä!

BURN OUT!

No niin. Jospa nyt jaksaisin taas ajatella työasioita postauksen verran. Sitähän se väsymys enteili, uupumusta. Täytyy myöntää, etten itse osannut sitä edes pelätä, vaikka tajusinkin olevani hirvittävän väsynyt. Jotenkin sitä ei vain osannut ajatella edes pidemmälle. Sitä vain oli siellä niin sisällä, kuten jossain sumussa, eikä osannut nähdä sen ulkopuolelle. Ei sitä tilanteen epänormaaliutta itse nähnyt. Se nyt oli vain sellaista... kevätväsymystä. Kaikillahan sellaista joskus on. Noh, onneksi ei ole.

Se siis alkoi väsymyksenä ja kyynistymisenä omaa työtään kohtaan. Pikkuhiljaa, kuin varkain, alkoi toden teolla tuntua siltä, etten pysty työstä selviämään. Joka aamu menin työpaikalle hiukan vastentahtoisemmin, samalla tietäen, että siellä täytyy olla ihan kunnolla ajoissa, että ehtii hoitaa tietyt tilat tiettyyn kellonaikaan menessä. Olen kerran aiemmin kokenut saman. Siitä on parikymmentä vuotta ja silloin stressi syntyi ennenkaikkea yksityiselämän puolelta, mutta heijastui myös töihin. Silloin muistan purskahtaneeni itkuun aamulla kun herätyskello soi. Tällä kertaa en tehnyt sitä, vaan olin enemmänkin lamaantunut. Nousin jotenkin turtana ja mukisematta, keitin kahvit ja hoidin muut aamutoimet, kunnes lähdin töihin ajallaan ja mitä lähemmäs työkohdetta pääsin, sitä enemmän ahdisti. Aloitin työt vimmatulla kiireellä, mutta samalla jotenkin kuin liisterissä. Ne eivät enää sujuneet ollenkaan rennosti ja jouhevasti, vaan välineet tarttuivat toisiinsa ja ties mihin, kolhin itseäni, välineitä ja kalusteita, törmäilin ovenpieliin. Mitä kovemmin yritin, sitä huonommin sujui. Ja päivä päivältä ehdin myöhemmin valmiiksi. Lopulta ehdin viimeisistä kohteista ottaa vain roskat. Hajamielisyyteni kasvoi koko ajan. Unohtelin roskakasoja lattialle, tarkistelin moneen kertaan muistinko laittaa uuden roskapussin vanhan tilalle ja silti onnistuin niitä välillä unohtamaan. Unohdin myös lisätä paperia ja saippuoita, vaikka huomasin niiden loppumisen. Jos vähänkin poikkesin rytmistä, saatoin unohtaa kokonaan jonkun tilan siivoamisen. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun viikon aikana kolmannen kerran löysin itseni invavessasta itkemästä, tajusin, että jaksamiseni on loppu.

Töissä tilani huomattiin, mutta valehtelin sujuvasti kärsiväni pahasta siitepölyallergiasta ja siksi silmät punoittivat, nenä vuosi ja olin niin väsynyt. Vakuuttelin olevani ihan kunnossa, kunhan kunnon sateet tulisivat siite- ja katupölyjä huuhtomaan. Myös läheiseni huomasivat asian ja yrittivät saada minua lääkäriin jo aiemmin, mutta heillekin hymyilin väkinäisesti ja kerroin, että se on vain tätä loppukevään hankaluutta ennen kesälomia. Kyllä minä siihen saakka jaksan. No, lopulta tosiaan oli jo itsekin pakko uskoa, että en tulisi jaksamaan.

Sitten työterveyteen soittamaan. Täytyy myöntää, että luuri oli kourassa useampaan otteeseen ja useampana päivänä ennen onnistumista. Ensin vain valitsin numeron, mutta en soittanut. Seuraavaksi soitin nopeasti, mutta en odottanut vastausta, sitten jatkui muut kiertelyt. Aaaai se on varattu, en juuri nyt jonota vaan soitan myöhemmin... Noooh, en nyt enää viitsi tähän aikaan, soitan aamulla... Kunnes lopulta sain soitettua ja sain yllättyä, kun minua ymmärrettiin. En joutunutkaan ristikuulusteluun epämääräisten oireideni kanssa, minulta ei edes tivattu mitään oireita, kun itku kurkussa kerroin, että soitan uupumuksen takia. Sain lääkäriajan parin tunnin päähän.

Lääkärikään ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asian kanssa tekemisissä. Kerroin oireistani. Unohtelusta, ahdistuneisuudesta, itkuisuudesta, ärtyisyydestä, univaikeuksista ja yöllisistä heräilyistä, mitättömyyden tunteesta ja hurjasta väsymyksestä. Lääkäri oli asiallinen ja ymmärtävän oloinen, hänkään ei tivannut, ihmetellyt tai epäillyt. Hän kyseli lisää ja totesi, että kyseessä on työuupumus, joka on johtanut yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Fyysistä puoltakin toki tutkittiin mm. kaikenlaisin verikokein, mutta niissä kaikki arvot näyttivät kuulemma harvinaisen priimaa. (Ne tulokset tietysti sain vasta myöhemmin puhelimitse.) Lääkäri määräsi nukahtamislääkkeitä ja jotain muitakin lääkkeitä ja useamman viikon sairauslomaa. Päätin kokeilla josko pelkkä lepoloma riittäisi ja jätin lääkkeet hakematta. Ensimmäinen sairauslomajakso ei riittänyt, joten hain sen lopussa vielä toisen.

Ensimmäiset lomapäivät vain lepäsin, en tehnyt yhtään mitään. En ensimmäistäkään kotityötä tai velvollisuutta. Makasin, katsoin televisiota ja täytin sanaristikoita, joista joskus aikanaan pidin paljonkin, mutta joita en ollut vuosiin ehtinyt täytellä. Unohdin tietoisesti kaikki mitä muka pitäisi ja täytyisi tehdä. Vaikeaa se oli, mutta sain uskoteltua itselleni, että nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mikään ei kaadu siihen, kaiken ehtii kyllä sitten joskus kun jaksaa taas. Nyt ei saa tehdä mitään, murehtia mitään, miettiä mitään, stressata yhtään mistään. Muutaman päivän täydellisen tekemättömyyden jälkeen aloin pikkuhiljaa hoitaa pieniä kotiaskareita, mutta kuuntelin koko ajan itseäni ja jaksamistani korvat höröllä. Ja heti kun tuli tunne, että alkoi joku vähänkin tuntua "pakolta", pakotin itseni sen sijaan ottamaan pakkia. Hissuksiin alkoi olo kohenemaan ja vaikka takapakeiltakaan ei vältytty, niin muutama viikko tuntui tekevän tehtävänsä ja palasin töihin. Paitsi uusin voimin, varsinkin uudella asenteella. Nyt yritän oppia arvostamaan itseäni välittämättä siitä, mitä esimerkiksi kohteessa työn jäljestäni ajatellaan ja mietitäänkö siellä, että minä olen huono ja laiska. En ole.

Töitä en ehdi tekemään vieläkään niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen työstänyt asiaa paljon ja saanut itseni ymmärtämään, että se miten miten minun mielestäni se pitäisi tehdä ei ole sama kuin se miten se pitää tehdä. Edes se, miten pomo sen haluaisi minun tekevän, ei ole sama kuin se miten sen kykenen tekemään. Yhtälö on mahdoton, mutta sitä ei auta kuin hyväksyä. Ja toki muistaa, että perussiivousten jälkeen on taas helpompaa. Tulen varmasti vielä palaamaan näihin laatu- ja mitoitusongelmiin ja odotusten ristiriitoihin, mutta toivottavasti hiukan neutraalimmalla otteella.

Heikosti happaman blogissa (jota olen tämän oman taukonikin aikana toki kurkkinut) lupailin, että tämän jälkeen tulee jotakin positiivisempaa. Sitä sitten seuraavaksi. :)

Toivoisin kuitenkin tämän oman kokemukseni jälkeen kaikkien kiinnittävän huomiota omiin oireisiinsa, kuten myös työkavereiden ja läheisten oireisiin. Tuollaista romahdusta en toivo kenellekään, vaikka lukemani ja kuulemani mukaan tämä ei edes ollut kovin vakavaa. Kysytään välillä miten oikeasti jaksat, yritetään nähdä niiden "allergiaoireiden" taakse ja tukea toisiamme. Tällä alalla työskentely ei ole tällä haavaa helppoa, mutta yksikään työpaikka ei ole terveyden menetyksen arvoinen!

Voihan väsymys

Kuten ehkä on ollutkin havaittavissa, olen ollut hieman väsynyt. No, lievästi sanottuna. En tiedä johtuuko se siitä, että piakkoin on taas vuosi painettu sitten viime kesäloman. Vai siitä, että kurakausi on ollut tosi pitkä. Talvesta jäi mieleen vain kura, rapa ja hiekka. Niin ja pimeys. Pelastava lumi kävi vain hetkisen, tai ainakin siltä tuntui. Suurimmassa työkohteessani on myös ollut isot yt-neuvottelut ja porukka stressissä. Se on ihan selvästi kiristänyt paitsi heidän keskinäisiä välejään, myös madaltanut kynnystä valittaa siivouksen tasosta. Muutenkin on jotenkin vuosien varrella ollut havaittavissa yhteys siinä, minkälainen henki työkohteessa on siihen, miten helposti jaksetaan nipottaa siivouksesta. Tottakai yksittäisiä poikkeuksia löytyy joukosta aina, jotka ovat joko rennompia tai tarkempia, mutta noin yleisesti ottaen.

Paikoissa, joissa on kova keskinäinen kilpailu ja työntekijöiden välit viileät, ollaan kovia puuttumaan myös siivoukseen. Ja jos jollakin on oikein huono olla, tykkää hän jopa vähän pompotella siivoojaa. "Et viitsis käydä pyyhkimässä mun hyllyjä?" "Mulla putos kahvikuppi, et viitsis käydä siivoamassa sen pois?" "Et viitsis tyhjentää mun silppurin, et viitsis käyntisi jälkeen kuivata vessan renkaat kunnolla, et viitsis hei pestä ton suihkukaapin, mitä on käytetty viimeksi viisitoista vuotta sitten ja jota en aio käyttää, mutta kun se ihan periaatteesta ärsyttää aina kun käyn siellä vartavasten kurkkaamassa että oletko siivonnut sen." Aaaaargh! Siivooja on ilmeisesti helppo kohde, kun tuntee tarvetta hiukan pönkittää omaa asemaansa. Jos ei muille niin edes itselleen.

Tuolla minun työpaikallani siis on ollut rento meininki ja useimmat ihan hyväntuulisia, mutta pikkuhiljaa yt-hommien edetessä on tilanne muuttunut täysin. Useampi on yhtäkkiä alkanut avautua minulle työkavereidensa puutteista, kun menen toimistoa siivoamaan. Ja ilmeisesti jonkinlaista yhteishenkeä on keksitty luoda myös yhdessä siivousta haukkumalla. Tai siivoojaa. Kuulin nimittäin kerran käytävää moppaillessani, kun kahvihuoneessa päiviteltiin minun rumasti hapsottavia hiuksiani. En rehellisesti oikein tiennyt, loukkaantuisinko vai hekottaisinko. Ei siinä, tottahan se on, etteivät ne ole ollenkaan niin huolitellut kuin näillä toimiston ladyilla aina. Ja kivahan se olisi, jos jaksaisi joskus laittaa ne muuten kuin hätäponnarille. Mutta eeeei kai sentään mitään hienoja nutturoita ja käherryksiä...? ;)

Ehkä nuo kaikki osaltaan vaikuttavat mielialaan, koska olen tosiaan ollut hirveän väsynyt. Motivaatio tekemiseen on syntynyt lähinnä haukkujen pelosta. Tuntuu, että haluaisin olla näkymätön, ettei tarvitsisi kohdata ketään ja kuulla mitä nyt taaaaas on sanottavana. Yritän entistä enemmän luikkia huoneisiin, kun ne ovat tyhjillään ja muuten toimin lähes olemassaoloani anteeksi pyydellen. Yritän ajatella kesälomaa ja nukkumista. Ai niin, sitä ennen on vielä luvassa perussiivousta.

Sehän on vain vartin homma!

Taas lause, jonka sanojalle saatan seuraavalla kerralla syöttää jonkin siivousvälineen. Tätä siis saa kuulla esimiesten ja ohjaajien taholta. "Nämäkin pitää kyllä välillä hoitaa, sehän onnistuu jossain välissä ihan suitsait ohimennen, ei siihen mene kuin ehkä vartti." Ihan kivaa ja uskottavaa, mutta kerrotko vielä mistä sen ylimääräisen vartin revin? "No jätä vaikka tuo toinen homma yhtenä päivänä sen verran vähemmälle!" Ai vielä yhtenä päivänä? Kun kaikkea tehdään jo nyt tasan sen verran kuin on ihan pakko, tai no vähemmän. Ainakin minulla jäävät kaikki kerran viikossa tehtävät hommat todella helposti tekemättä. Kerran viikossa ei kuulosta paljolta, mutta kun niitä hommia on sen seitsemänsataa, niin kappas, kun niistä täyttyisikin suitsait ohimennen vaikka ihan kokonainen päivä. Se on vain niin helppo sanoa, että teepä nämäkin jossain välissä, ohimennen. Vielä, sanotaanko viitisen vuotta sitten tuo olisi ollut ihan ok, mutta nyt niitä "jotain välejä" ei yksinkertaisesti ole mitoitukseen jätetty.

Joskus saa fuskaamalla vähän lisäaikaa, mutta ainakin minä käytän sen istuen. Kyllä! Ihan oikeasti istun välillä hetken ja nostan jalat ylös. Syynä on se, että en jaksa aina painaa koko päivää. Väitän, että en ole ihan rapakunnossa, käyn vapaa-ajalla mm. salilla ja juoksemassa. Mutta siitä huolimatta en jaksa joka päivä siivota reipasta tahtia yli seitsemää tuntia. Yhden päivän jaksan, kaksikin, mutta en kaikkia päiviä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. En vaikka kuinka olisi työtekniikka keventynyt ja osaisin aika hyvin huomioida ergonomiset tekniikat. On siis todella tökeröä tuijottaa mitoituksissa pelkkää kelloa. Kuten sanoin, kyllä sen isonkin alueen kerran painaa reippastikin, jopa kaksi peräkkäin. Mutta väitän, että kukaan ei jaksa sitä joka ikinen päivä. Itse huomaan jo, että palautumisessa on viikonlopunkin aikana ongelmia. Pistää miettimään, onko tämä kuitenkaan sen arvoista...?

Rakkaat/raskaat työtoverit

Nyt on sanottava, että minulla on juuri tällä hetkellä i-ha-na työtoveri. Hän on niin positiivinen, älyttömän hauska ja iloinen. Ja se vaikuttaa ihan hirveästi motivaatioon. Siihen, että hänen kanssaan on kiva mennä töihin. Välillä tehdään toisillemme pieniä jäyniä, tiedättehän, parit makaronit vessan renkaan alla tai elmukelmua siivousvälineissä... Hauska kuva pukukaapin ovessa tai pieni yllätys sangossa. Ei tietenkään mitään sellaista, mikä hidastaisi työntekoa, mutta kivoja pieniä arjen piristyksiä. Välillä nauretaan vedet silmissä jotain aivan hulvatonta juttua ja toisena hetkenä jutellaan vakavia, toisiamme tukien. Töissä autetaan toisiamme, tehdään yhteistyötä ja ongelmien ja epäkohtien edessä lyödään "viisaat" päämme yhteen, keksitään ratkaisu ja toteutetaan se. En tiedä miten taas seuraavassa käänteessä jaksan kokonaan ilman häntä. Nytkään emme näe joka päivä emmekä koko päivää, mutta ne pienemmätkin hetket ovat kullan arvoisia ja tuovat rutkasti energiaa.

Nautin tästä tilanteesta erityisen paljon, koska aina ei ole ollut näin. Ja olen ihan varma, ettei aina tule olemaan. Kohteemme vaihtuvat taas ja tulee uudet työkaverit. Mitenkäs se meni, kun lapsille opetetaan: "Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen." Sitäkin on tehty. Toimeen on tultu hammasta purren. On vältelty ja väistelty, on keksitty tekosyitä, miksi ollaan aina eri aikaan tauolla. On yritetty hoitaa asiat kunnialla ja kulman takana hakattu päätä seinään. Parit erimielisyydet on ratkottu esimiehen avulla ja kerran on tultu syytetyksi työpaikkakiusaamisestakin. Ja minä siis olen hyyyy-vin säyseä ihminen. Kiltti ja kaikille hyvää haluava, melkein kynnysmatto.

No mutta, koska höyryjen päästäminen on joskus hyvästä, niin mennäänpä niihin ei niin ihaniin työkavereihin...

Yksi oli kovasti hyvää pataa kaikkien kanssa. Hirveän ystävällinen kaikille, ihan kaikille. Ja todella ilkeä selän takana. Luotettavuus oli pyöreä nolla. Hän vuosi työnantajan asiat asiakkaalle ja asiakkaan asiat työnantajalle. Työkavereiden asiat heille kaikille ja kaikkien asiat joka puolelle. Ja aina tietysti saatteella: "älä kerro kenellekään, että minä sanoin, koska en saisi kertoa, mutta se sanoi että..." Ja kaikki sinisilmäiset hölmöt uskoivat, että Minä olen se, jolle hän ei tee samaa. Hah.

Toisella oli ilmeisesti jokin nuoruusiän dementia, koska hän kyseli jatkuvasti samat asiat uudelleen... ja uudelleen... ja uudelleen. Siivottava alue tuntui olevan joka kerta ihan uusi, palvelukuvaus tavattiin useaan otteeseen huonolla menestyksellä. Avaimet ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa omilla paikoillaan ja pesukoneen käyttö hepreaa. Hänen lähdettyään kuulin, että oli kysellyt ihan samoja asioita jatkuvasti myös asiakkailta. Tavallaan huojentavaa oli, että hän muisti kuitenkin usein mainita huonosta muististaan. Vaikka muuten olikin mielestään vallan erinomainen, eikä yhtään omalla paikallaan minään pahaisena siivoojana.

Kolmas oli Mielensäpahoittaja. Itse Hapan Negatiivisuus. Ihan kaikki, mitä kuka tahansa hänelle sanoi, kääntyi hänen mielessään arvosteluksi. Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet jotain aulatilaa tai portaikkoa mopatessaan ohikulkijalta lauseen: "Ai kauhee, kun tuleekin paljon hiekkaa/kuraa/roskaa." Useimmat ottavat sen empatian osoituksena, mutta Mielensäpahoittaja heitti mopin nurkkaan, säntäsi sosiaalitilaan ja jyrähti, miten siellä taas valitettiin, että on muka p*skaista! Säätilan arvostelu oli suoraa kettuilua hänelle, ihan kuin Hän siitä muka päättäisi! Jos joku oli lainannut jotakin hänen välinettään, oli se hänen mielestään merkki siitä, että hän oli tehnyt muka työnsä huonosti. Jokainen roska ja hiekanjyvä oli Henkilökohtainen Loukkaus. Tervehdyskin oli väärin sanottu tai väärällä äänensävyllä. Katse tuli väärällä ilmeellä. Hän sai itseasissa paljon kiitosta työstään asiakkailta, mutta omasta mielestään ei läheskään tarpeeksi. Oikeastaan ei koskaan yhtään. Häneltä salailtiin asioita tahallaan ja lopulta homma meni jo ihan vainoharhaisuuden puolelle. Ja niin minustakin tuli työpaikkakiusaaja.

Neljäs oli sairaalloisen ujo. Ihan kiva ja herttainen, mutta yhteisten asioiden hoitamisessa hänestä ei ollut mitään apua. Hän ei välittänyt koskaan kenenkään viestejä mihinkään suuntaan ja se aiheutti luonnollisesti huomattaviakin epäselvyyksiä. Tilanteessa hän kuitenkin onnistui toteamaan että kyllä, hän hoitaa asian. Hän ei uskaltanut käyttää puhelinta, ei soittaa eikä vastata. Kaikki asiat hän hoiti tekstarilla, mikä tietysti aiheutti myös hänelle harmia. Hän siis ei myöskään kertonut suoraan kenellekään mistään kammoista, jotta asiaan olisi voitu yrittää keksiä muita keinoja, vaan keksi tekosyitä miksei nyt vain voi soittaa ja selvittää jotakin asiaa. Irtisanoutumisensa hän ilmoitti myös tekstarilla, kuinkas muuten. Toivottavasti hänellä(kin) menee nykyään hyvin.

Viides tyyppi oli aika lähellä kakkosta, mutta ei varsinaisesti muistamaton vaan rehellisen yksinkertainen. Hän tarvitsi apua ihan kaikkeen. Hän ei voinut vaihtaa imurin pussia, koska sitä ei ollut ohjaaja käynyt näyttämässä. Hän ei osannut lukea etiketistä aineiden annostusta tai käytti aivan väärää ainetta. Hän kiskoi putkipyyhettä pidikkeeseen väärästä päästä, eikä selittämälläkään tajunnut mistä sen oikean puolen erottaa. Hänellä oli jatkuvasti joku ongelma, vähän väliä oli joko väline tai rouva itse pinteessä. Hälytyskoodit oli mahdotonta näppäillä tarpeeksi nopeasti ja jos se onnistuikin, ei oven avaus enää sujunutkaan. Saippuatelineet olivat liian monimutkaisia, samoin vessapaperitelineet. Paperit siis jätettiin telineiden päälle/viereen ja saippuat kokonaan laittamatta.

Töykeistä töksäyttelijöistä, inhottavista inttäjistä ja laiskoista lusmuilijoista en edes aloita. Nämä kaikki saivat kyllä jossain määrin tuntemaan sääliä ja empatiaakin. Ja aina yritän olla ystävällinen, neuvoa ja auttaa. Mutta kun työtaakka nyt itselläkin on mitä on, niin jotenkin nykyään on erityisen vaikea sietää mitään ylimääräisiä riippakiviä. Ainakaan ihan kuukausitolkulla putkeen. Siksi nautin täysillä, kun nyt saan työkaverista iloa ja energiaa, enkä vain menetä sitä. Ja niin, onhan niitä kivoja ja rentoja tyyppejä ennenkin ollut. Ja suurin osa onneksi sijoittuu lähemmäs tätä kuin tuota raskainta ääripäätä.

Pidetäänhän huolta työkavereistamme. Viedään vaikka kortti, ihan yllättäen! :)