Vankkurit

Eli virallisesti kai tällä hetkellä siivousvaunut, kunnes taas joku jossain keksii, että nimitys onkin taas aika vaihtaa uuteen ainoaan ja oikeaan. Näin kollegojen kesken kuitenkin kärryt, kärrit, hyökkäysvaunut, maantiekiitäjät... rakkailla lapsosilla on monta hellittelynimeä. Minulle ne ovat vankkurit.

Sain siis muutama viikko sitten peräti kahdet uudet vaunut. Suurimpaan kohteeseen tällaiset ja pieneen nämä. Pienet ovat alusta alkaen olleet tosi kivat ja käteen sopivat. Isommat taas tuntuivat alkuun aaaivan valtavilta! Mietin, että apua, miten tällaisen valtamerilaivan kanssa kulkeminen oikein voi sujua. Aluksi kynnysten ylittäminen tuotti hieman ongelmia ja vankkurit vaappuivat välillä uhkaavasti. Aika pian kuitenkin opin tekniikan ja sain säädöt muutenkin kohdilleen, nyt en näitäkään pois vaihtaisi. On mielettömän ihanaa, kun kaikki tarvittava mahtuu kunnolla kyytiin. Ja myös varret saa kiinnitettyä kunnolla niin, etteivät tartu jokaiseen nurkkaan ja huonekaluun. Tottumista siis vaati osaltaan sekin, että vaikka vaunu on suuri, tavaroiden mukana pysymistä ei joka mutkassa tarvitse tarkkailla valmiina ottamaan koppia.

Rikkalapiolle en tosin ole vielä ikinä keksinyt kovin kätevää paikkaa, onkohan joku muu? Pidän kuitenkin edelleen eniten perinteisestä rikkalapio-harja -setistä. Siitäkin huolimatta, että tällainen pussisysteemi olisi vaunun kyydissä kätevämpi, ilman jatkuvan kippailun tarvetta myös ergonomisempi ja kestopussin kanssa vielä ekologinenkin. Pitäisi varmaan panostaa tuon käytön opetteluun. Eiköhän sekin käytössä pikkuhiljaa "käteen kasvaisi".

Pahinta siivottavaa

Aina silloin tällöin joku kysyy, mikä on pahinta, ällöttävintä tai hankalinta likaa/roskaa/siivottavaa. Sitä on aika vaikea yksiselitteisesti sanoa, koska monet ovat tietysti eri tavalla inhottavia. Siivoustyöaiheisella keskustelupalstalla on juuri ollut puhetta oksennuksesta ja siitä tulikin mieleeni, että moni kollega ehkä sanoisi pahimmaksi sen. Minulle niiden siivoaminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut ongelma. Ja vaikka niitä on tullut siivottua aika monia, viimeksi muistaakseni toissa viikolla, niin näistä yksikään tapaus ei ole oikeastaan kummemmin jäänyt edes mieleen. Myös jossain määrin ulosteella tuhrittuja vessoja on matkan varrelle pari osunut, se on jo aika paha. Virtsalätäköt ovat vain ärsyttäviä, koska ne on yleensä tehty poikien/miesten vessan lattialle tahallaan. Sanoisin, että näistä eritehommista itselleni pahin on kuitenkin ollut isompi verimäärä. Senkin onnistuin hoitamaan kylmän viileästi, mutta näky jäi verkkokalvoille ja pieni puistatus hajun kera hiipii vieläkin mieleen. Todennäköisesti siihenkin jossain olosuhteissa tottuu, itse en vain ole sellaisissa paikoissa riittävän pitkään ollut. Mutta niin, jos nyt kuitenkin pysytään näissä suht normaaleissa, tavallisen Sirkka Siivoojan kohtaamissa sotkuissa, eikä lähdetä ihan teurastamo- tai kalmasiivouslinjalle.

Eli kun tuo kysymys esitetään niin mielessä käy eritteet. Seuraavaksi tulee mieleen erilaiset ruokatahrat ja -roskat, joista osa voi olla todella hankalia. Joku voisi ajatella, että punajuuri. Se ei kuitenkaan minusta ole hankala, koska se on vähän samaa sarjaa kuin vesiväri, lähtee helposti tarpeeksi kostealla. Porkkanaraaste saattaa inhottavasti värjätä ja tarttua moppiin, mutta sekään ei varsinaisesti aiheuta harmaita hiuksia. Kurkunsiivut sitävastoin saattavat jo olla todella raivostuttavia liimautuessaan lattiaan. Ja jos se pääsee kuivumaan, se ei aina irtoa edes purkkalastalla. Hiukan samaan sarjaan menevät pastat, jotka iloisesti pyörähtävät mopin alta läpi. Maito ei ole yksittäistapauksena hankala, mutta pinttyessään pikkuhiljaa vaikka johonkin maitopisteen eteen sekin muuttuu ihan mahdottomaksi kalkkikerrostumaksi. Mehu ja sokerijuomat ovat ikävän tahmeita, mutta toisaalta lähtevät myös tarpeeksi kostealla helposti. Voittajaksi taidan kuitenkin tässä sarjassa omalta osaltani julistaa rasvan. Eli margariiniklöntit, jotka pitää siivota ensin erikseen, ellei epähuomiossa mene mopin kanssa yli, joka on sen jälkeen rasvainen ja joka rasvoittaa myös lattian, joka muuttuu liukkaaksi. Onneksi ovat ainakin minun kohteissani olleet aina harvinaisia.

Ikäviä voivat siis olla myös ruoka- ja juomatahrat. Niidenkin ärsyttävyyttä monessa paikassa toki lisää potenssiin miljoona ajatus siitä, että ne on ylipäänsä jätetty jonkun toisen siivottaviksi. Niin, ettei sotkija ole voinut siivota jälkiään itse ihan vaikka paperipyyhkeellä. Muistaakseni olen joskus aiemmin maininnut saippuan, se on todella, to-del-la ärsyttävää siivottavaa. Tai ei oikeastaan niinkään silloin, jos sen ehtii huomata ja poistaa kuivuneena vaikka purkkalastalla. Mutta jos siitä ehtii vetämään märällä pyyhkeellä tai vaikka suihkuttaa niin aaaaargh! Siksi soisi mielellään sekä käyttäjien käyttävän niitä asiallisesti, että kiinnittelijöiden osaavan asettaa ne jotenkin fiksusti vaikka käsienpesualtaan yläpuolelle. EI niin, että saippua tippuu annostelijasta suoraan lattialle! Hankalaa poistettavaa voi lisäksi olla moni muu, esim. liima tai joku muu väri kuin vesiväri sekä purkka, joka on taas pahimmillaan tahallaan johonkin liiskattuna. Ja kiireessä tietysti kaikki pienetkin hidastajat voivat olla erityisen ärsyttäviä, kuten lattiaan sinnikkäästi liimautuva paperinpala tai mopin alta kierivät ja poukkoilevat pyyhekumit.

Henkilökohtaiseksi voittajaksi olen kuitenkin päätynyt valitsemaan... TADAA: Hileen. Tai mitä glitteriä se nyt on. Säihkettä ja kimalletta. Niin kaunista askarteluissa ja muissa kohteissa, joihin se kuuluu. Mutta voi jestas sitä ärsytyksen määrää, kun siivoat sitä muutenkin tunnetusti kiireisellä aikataululla ensin pöydistä ja sitten lattiasta. Ei muuten liiku oikein mihinkään, ei märällä eikä kuivalla, ei pyyhkeellä eikä edes imurilla. Itse olen suosiolla, tai no mielessäni kiroillen, mutta ensimmäisenä imuroinut ja sen jälkeen pyyhkinyt melko kostealla. Silti sitä jää huoneeseen aina. Siinä missä yksittäiset oksennushommat eivät ole niin jääneet mieleen, niin sen muistan kirkkaasti, kun olin yhdestä luokasta useamman hikisen päivän jälkeen saanut hileet vihdoin kokonaan pois. Tyytyväisenä menin seuraavana päivänä luokkaan, josta vihdoin mietin suoriutuvani nopeammin. Paitsi, että siellä oli ollut uusi hileaskartelutunti. Siinä kohtaa jouduin vähän nielaisemaan. Ja kun joulun aikaan säihkettä harvemmin suositaan vain yhdessä luokassa kerrallaan, niin sitä oppii melkein vihaamaan jo niissä valmiissa askarteluissakin.

Long time no see!

Nähtävästi on taas tullut "pieni" luova tauko kirjoitteluun. Mitään dramaattista tähän ei kuitenkaan tällä kertaa liity, ei vain kertakaikkiaan ole ollut fiilistä kirjoitella. Ei, vaikka aiheita aika ajoin töissä mielessä pyöriikin. Päätin sitten, että en nyt sentään tästä ota mitään stressin aihetta, vaan kirjoitan sitten kun siltä tuntuu.

Töissä olen vielä samoissa kohteissa, vaikka vuoden alusta meinasi taas tulla muutoksia. Oikeastaan vähän ehdin jo vaihtelua toivoa, mutta se ei sitten toteutunutkaan. Pidän kyllä nykyisestä rytmistä, noh, myönnetään, että taas jopa vähän enemmän. Silti uudet jutut voisivat jo taas olla tervetulleita. Vaikka joku ihan erilainen kohde, esimerkiksi uimahalli. Sellaisessa en ole vielä koskaan siivonnut pidempää aikaa. Tutussa kohteessa on puolensa, kun saa rutiinin päälle ja tietää mikä on tärkeää ja mikä ei ihan niin oleellista. Silti siihen syntyy myös sokeutta, johon huomaan nykyään silloin tällöin ärsyyntyväni. Se, kun joku päivä huomaa, että herranjestas, miten tuo kohta on pinttynyt, miten olen sen päivästä toiseen vain sujuvasti ohittanut? Ikävintä se on tietysti, jos sen huomaa joku muu. Mutta noh, mitoitus ei kyllä ole yhtään löystynyt eli itselleen nuo antaa anteeksi siinä vaiheessa, kun miettii miten robottina sitä loppujen lopuksi on painettava menemään.

Viime kuukausilta voisi todeta, että asiakkaiden valitus on muuttunut, tai oikeammin kohdistunut toisin. Nykyään saan yhä useammin kuulla, miten älytöntä on, etten pysty tekemään työtäni hyvin. Näin siitä huolimatta, että itse en ole juuri mitään uskaltanut työnantajasta ja varsinkaan ongelmista heille mainita. Yhdessä kohteessa ollaan melko jämäkästikin osoitettu turhautumista siitä, että heidän on pakko valita siivouspalvelu niin pitkälti hinnan mukaan. Kun mieluummin tinkisivät niissä omissa budjeteissaan vaikka jostain muusta ja ostaisivat laadukkaan siivouspalvelun. Itse en ole niin tarkkaan perehtynyt miten nuo asiat menevät ja miksi eivät saa itse vaikka palkata ihan omaa siivoojaa, mutta jotain vikaa systeemissä siinä kohtaa sitten ilmeisesti on. Kai se on heilläkin sitä, että säästää pitää. Säästöä ja tehokkuutta, säästöä ja tehokkuutta, säästöä ja tehokkuutta... voikohan se koskaan loppua?

Niin, voiko sille tulla loppua? Jokainen siivooja tietää, että paikkoja tulee katsottua "sillä silmällä" ihan tahtomattaankin. Nyt olen kuitenkin osin ihan tietoisestikin katsellut ympärilleni julkisissa tiloissa. Niin sisällä kuin ulkona. Ainakaan täällä päin ei voi välttyä tulemasta vähän murheelliseksi. Joka paikasta tuntuu entinen loisto kadonneen. Vanhasta ei tietenkään saa siivoamalla uutta, mutta nyt jos koskaan sen näkee, mitä huono siivous tekee. Ovissa ja pöydissä on tahroja, pölyä näkyy ympärillä todella paljon, lattioihin on pinttynyt kunnon kerroksia. Järeät kalkkikerrostumat vessoissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kosketuspinnat ovat usein jopa tällaiselle hyvin kaukana bakteerikammoisesta olevalle vastenmielisiä. Suomi on ollut hyvin siisti ja ympäristöltään hyvin hoidettu maa, todellinen ylpeys. Voiko tämän suhteen tulla vielä joku uusi nousukausi? Onko ahneudella rajoja? Meneekö vielä joskus joku muu arvo rahan ohi?

Elämää loman jälkeen

Siinähän se loma meni, oli ihanaaaaa. Koti on siivottu ja piha trimmattu, jonka jälkeen aikaa jäi vielä lepäilyynkin. Seitsemän jätesäkillistä tavaraa sain siivottua pois nurkista. Suurin osa meni onneksi tutuille, hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen, loput roskiin. Näin siivoojana sitä on todella oppinut inhoamaan ylimääräistä krääsää ja pölynkerääjiä. Helppous on se mitä arvostaa kotonakin niin materiaaleissa kuin käytännön järjestelyissäkin. Työpäivän jälkeen kun ei todellakaan kiinnosta, eikä edes jaksaisi käyttää paljon aikaa ja voimia siivoamiseen, vaikka toisaalta siisteyttä ja puhtautta arvostankin. Vettä sietämättömiä pintoja meillä ei siis kotona ole, ei seinissä eikä lattioissa. Hankalasti siivottavat, rosoiset pinnat ja pienet, hankalat raot ja koloset loistavat poissaolollaan. Suurin osa tavaroista on umpinaisissa kaapeissa ja laatikoissa, "esillä" olevatkin vitriineissä. Myös tekstiilien valinnassa iso painoarvo on helppohoitoisuudessa. Kaiken pitää olla pestävää ja kestävää. Sääli vain, ettei näitä asioita aina oteta huomioon julkisissa kohteissa, vaikka se olisi iso helpotus siivoojalle ja pidemmän päälle myös iso säästö kohteelle.

Luulin, että loman jälkeen jatkuisi jo ylläpitosiivous, mutta minut laitettiinkin vielä perussiivouksia tekemään. Kesätuuraajat hoitavat ylläpitosiivouksia ja me kokeneemmat konkarit teemme perussiivoukset loppuun. Ja nyt ne tehdään kiireellä! Yritän silti olla tinkimättä laadusta, mutta täysin en siinä nyt onnistu, ei voi mitään.

Eniten jaksan taas ihmetellä sitä, miten aikuiset ihmiset eivät usko "STOP! LATTIA VAHATTU, EI SAA MENNÄ!" -lappuja. Miten sen voi enää selvemmin ilmaista? Mikä saa tuollaisen vain ohittamaan? Parhaassa tapauksessa ollaan vielä kiukkuisia, kun kengät sitten ovat vahassa. Kun kysytään, eikö hän huomannut lappua, niin myönnetään että kyllä, mutta kun tuonne oli nyt pakko päästä. Yksi kurkki ovesta kun olin juuri vahaamassa yhtä käytävää ja huuteli, että tuonne on päästävä. Jatkoi vielä vakuutteluaan, vaikka sanoin, että ihan juuri nyt ei valitettavasti pääse, kun vaha on märkä. Mitä hän luuli vänkäämisellään saavansa? Että olisin taikonut lattian kuivaksi? Sanonut, että mene vain, minä korjaan jäljet ja putsaan/korvaan kenkäsi? Vienyt jotain pyyhkeitä alle, että pääsee kulkemaan ja sen jälkeen korjannut jäljet? Ja vahauksen ajankohta kerroksittain oli tälläkin kertaa koko henkilökunnalla etukäteen tiedossa.

Toinen ihmettelyn aihe ovat valittajat, jotka valittavat mm. siitä, että tavarat eivät ole vahauksen jälkeen täsmälleen oikeilla paikoillaan. Ei, en millään muista kaikkien tavaroiden paikkoja huoneessa, johon menen ensimmäistä kertaa, siirrän tavarat ilman suurempia ihmettelyjä ulos ja seuraavana päivänä takaisin. Joissakin tapauksissa tavarat siirtää ulos joku toinen, silloin ei takaisin siirtelijä voi kuin arvailla paikkoja ja toivoa, että huoneessa työskentelevät viitsivät itse laittaa tavarat haluamallaan tavalla.

Ettei tästä nurinasta nyt tule väärää käsitystä, niin useimmat ovat kyllä oikein mukavia ja joustavia, siitä kiitos heille! Osa kysyy mitä esivalmisteluja haluamme heidän tekevän itse ja milloin olisi syytä pysyä poissa jaloista ja minkä aikaa. Ymmärtävät ja helpottavat urakkaamme mahdollisuuksiensa mukaan ja vielä kiittävät. Siitä tulee aina hyvä mieli.

Edellisestä postauksesta poiketen, nyt voi jo todeta ihan oikeasti, että HUH HELLETTÄ! Muistetaanhan juoda paljon ja pitää taukoja, tällaisessa fyysisessä hommassa se on tärkeää varsinkin jos niissä aiemmin mainituisssa ilmastointikuluissa on säästetty. Ei vedetä itseämme piippuun vaikka aikataulu kuinka kiristyisi. Sen verran tärkeitä me kaikki olemme. :)

Huh hellettä!

... tai sitten ei. :D Ei ole hirveästi tarvinnut nyt kuumuuden takia tuskailla ja oikeastaan ihan hyvä niin. Huonoa on kyllä se, että töissä on järjettömän kostea ilma. Joskushan oli ihan yleistä, että ilmastointilaitteet suljettiin mm. kouluissa ja muissa paikoissa kiinnioloajaksi kokonaan kun haluttiin säästää. Tuon pitäisi kuitenkin olla jo mennyttä aikaa, koska nykyään ymmärretään paremmin. Noh, ei se ole. Konkreettisesti meidän työhömme kosteus vaikuttaa varsinkin niin, että vaha kuivuu i-kui-suuuuuuu-den. Hieman rasittavaa, kun monta tilaa on yhtäaikaa vahausvaiheessa kun homma vie paljon normaalia kauemmin. Joko odotellaan että uskalletaan laittaa toinen kerros tai sitten odotellaan vielä pidempään, että saadaan tavarat sisään. Odotellaan ja odotellaan, vaikka odotellessa tietenkin tehdään samalla muuta. Toivottavasti ilma kuivuisi, en uskalla edes ajatella, mitä tuollainen tekee vanhan talon rakenteille. Ja me vielä tottakai hiukan käytämme vettäkin...

Fysiikka alkaa tottua, vaikka toisaalta väsymys painaa. Onneksi lomaan on enää pieni kivenheitto ja pääsee kunnolla rentoutumaan. En varmasti siivoa yhtään! Paitsi että sekin on turha luulo, ihan varmasti siivoan kaiken autotallia myöten, kun kerrankin jaksan ja ehdin, hah. Mutta työasioita en mieti tippaakaan. Loman jälkeen pääseekin taas ylläpitosiivouksen pariin. Sitä ei ole vielä ikävä, mutta on se taas erilaista ja perussiivouksen jälkeen hetken hiukan helpompaakin.

Siivousaiheisella keskustelupalstalla muistan jonkun miettineen, että olikohan se pottuilua, kun pomo ennen lomaa kysyi, että aikooko hän matkustella. Tottahan se kieltämättä on, että aika reippaalla prosentilla saa siivoojan palkoista säästellä jotta matkoille pääsisi. Itse laitan kaiken suurinpiirtein liikenevän sivuun ja silti säästöön jää vain sen verran, että se hupenee kerralla aina kun auto tai pesukone hajoaa tai kissa tarvitsee eläinlääkäriä. Mutta vielä joskus lähden oikein ulkomaille minäkin, ihan varmasti. Siihen saakka nautin lomista rentoutuen ja työstä palautuen. Ja ihan aidosti kyllä tykkään katsella muiden lomakuvia ja niin saada itsekin palan reissujen tunnelmaa.

Ai niin, tulihan se työnohjaaja tuossa eräänä päivänä taivastelemaan, miten hitaasti työmme etenee. Eli se siitä perusteellisesta tekemisestä. Nyt katsellaan perussiivouksen tarvetta huomattavan paljon harvemmalla seulalla ja jätetään mm. kaikki vähänkin isommat kalusteet kokonaan siirtelemättä. Ja toivotaan, ettei asiakaskaan niitä oman lomansa jälkeen siirrä. Tai sitten syksyllä ylläpitosiivouksen lomassa korjataan siirtelyn jälkiä, silloinhan niitä "jossain vaiheessa kun ehtii" -välejä niin paljon onkin. Huoh.

Ensin kuitenkin se LOMA!

Perussiivous

Johan alkaa tuntua lihaksissa, perussiivoukset nimittäin. Kuitenkin ihan hyvällä tavalla, kiva tehdä töitä välillä taas vähän ronskimmallakin otteella. Meillä on myös hyvä porukka tekemässä. Viime vuonna tein lähinnä yksin, nyt kierretään isommalla porukalla toistemme kohteissa. Minulle on ollut aika sama teenkö yksin vai yhdessä, mutta tällä hetkellä tuntuu tosi kivalta, kun siinä on se porukka ympärillä. Muistaa taas, että meitä on paljon muitakin samassa "liemessä", heh. Huumoria riittää ja päivät kuluvat nopeasti. Myös tehtäviä pystyy vähän vaihtelemaan mielensä mukaan. Välillä olen halunnut oikein lihaskuntopäivän ja lähinnä kantanut huonekaluja, toisena päivänä voi tehdä jotain kevyempää. Kalorit eivät kuitenkaan pääse liikaa kulumaan, koska joku melkein joka päivä kipaisee kaikille naapurikaupasta jätskiä tai muuta hyvää. Perjantaisin haetaan kaikkien halukkaiden lounas läheisestä pikaruokapaikasta. Minä olen aina valmis hamppariaterialle, tottakai.

Taas huomaa, että jotkut huomioivat siivoojat paremmin kuin toiset. Siinä missä toisen huoneessa on kaikki levällään, toinen on siivonnut esimerkillisesti kaiken ylimääräisen piiloon. Yksi oli jopa pyyhkinyt kaikki tasot ym. valmiiksi ja sanoi, että meidän tarvitsee pestä vain lattia ja ikkuna. Johdot oli kerätty pois tieltä ja osa lattialla olevista tavaroista nostettu valmiiksi ylös. Tosin se nostaminen on hiukan turhaa, kun me siirrämme kaikki suinkin siirtyvät kalusteet huoneen ulkopuolelle saakka. Osa vie onneksi myös isommat roskat itse ulos saakka, siinä missä osa kasaa järkyttävän vuoren pois heitettävää tavaraa oman roskiksensa viereen. Niiden viemiseen tuhraantuu aika paljon ylimääräistä aikaa ja voimia, kun pitää tehdä useampi reissu pihalle. Noin muuten meillä on onneksi vielä aikaa tehdä tämä homma hyvin. Kollegoilta on jo kuulunut, että tässäkin pihistellään ja tehdään pikapikaa vain se minimi "mikä on tarpeen". Tai no, enpä oikeastaan tiedä, voihan se olla, ettei meillä olisikaan aikaa tehdä kunnolla, mutta ei ole ainakaan kukaan vielä käynyt hoputtamassa ja ohjeistamassa, että eeeeei noin!

Se, että tehdään homma kunnolla, ei tietenkään enää tarkoita sellaista vanhanaikaista vedellä lotraamista. Sitä, että vesi vain lainehti joka puolella, niin seinillä, pinnoilla kuin lattioillakin. Kyllä mekin voimme siistin toimiston vain kiillottaa tai pintapestä, mutta huone kuitenkin siivotaan ihan kunnolla myös jokaisesta kulmasta ja huonekalujen alta. Voidaan kuitenkin tehdä ihan se kaikki mikä itse katsotaan tarpeelliseksi, ei vain sitä, minkä epäillään asiakkaan huomaavan. Tiedän nimittäin ainakin yhden tapauksen, jossa asiakkaalle on selvästi valehdeltu siitä mitä on tehty. Itse en pidä yhtään perussiivouksessa fuskaamisesta, vaikka sitä ylläpitosiivouksessa toisinaan paremmalla ja välillä huonommalla omatunnolla teenkin. Siksi nautin, kun voidaan tämä tehdä hyvin. Pahoin pelkään, että sekin tilanne on jo seuraavalla kerralla toinen, kun ryhdytään yhä vain tehokkaammiksi. Pahimmassa tapauksessa jo loppukesästä kiillotellaan häthätää pelkkiä kulkuväyliä, katsotaan.

Me siis kannamme kaiken kohtuullisella vaivalla siirtyvän huoneen ulkopuolelle tai isommassa tilassa sivuun. Pyyhimme katon, kaikki yläpölyt ja ilmanvaihtoventtiilit, pesemme tai pyyhimme seinät ja ovet, pesemme ikkunat ja pyyhimme kalusteet. Lattia sitten aina tarpeen mukaan. Vaha voidaan poistaa joko osittain tai pohjia myöten ja laittaa uudet päälle. Hyväkuntoinen vaha voidaan vain kiillottaa jälleen tasaiseksi ja kestäväksi. Uusimmat lattiat ovat vahausvapaita, ne yleensä pestään hyvin ja mahdollisesti kiillotetaan ja/tai hoidetaan hoitoaineella.

Aika usein muuten asiakkaatkin tuntuvat liittävän perussiivouksen nimenomaan vahaukseen, vaikka se alkaa (onneksi) olla yhä pienemmässä roolissa. Toisaalta jotkut tuntuvat tämän vuoksi olevan vähän hukassa, kun perusteellinen siivous olisi kiva tilata, mutta uusittu lattia ei ole vahattava, niin perussiivous jotenkin jätetään kokonaan pois laskuista. Näille asiakkaille olisikin hyvä muistuttaa, että perussiivous ei suinkaan ole yhtä kuin vahaus. Vaikka se toki monessa kovan kulutuksen kohteessa vielä isossa roolissa onkin ja juuri se asia, jonka asiakkaat helposti huomaavat. Nykyään ammattitaitoon kuuluukin oleellisena osana työn suunnittelu ja tekeminen nimenomaan materiaalien mukaan. Kaikkia pintoja voidaan kyllä puhdistaa ja hoitaa, vaikka vahaus jätetäänkin pois. Se on sellainen asia, mikä omalta osaltaan muuttaa siivoustyötä koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ihan kiva, että huomenna on vielä vapaapäivä ennen uutta viikkoa. Pakko silti sanoa, että en olisi uskonut, mutta tuntuu jopa vähän haikealta parin viikon päästä jättää tämä porukka, jäädä kesälomalle ja sen jälkeen aloittaa taas pelkät ylläpitosiivoukset. Hyvä niin, ettei tarvitse ainakaan tässä vaiheessa laskea päiviä ja tunteja kesälomaan. Kunpa kaikilla kollegoillakin olisi rento, ihana kesä!

BURN OUT!

No niin. Jospa nyt jaksaisin taas ajatella työasioita postauksen verran. Sitähän se väsymys enteili, uupumusta. Täytyy myöntää, etten itse osannut sitä edes pelätä, vaikka tajusinkin olevani hirvittävän väsynyt. Jotenkin sitä ei vain osannut ajatella edes pidemmälle. Sitä vain oli siellä niin sisällä, kuten jossain sumussa, eikä osannut nähdä sen ulkopuolelle. Ei sitä tilanteen epänormaaliutta itse nähnyt. Se nyt oli vain sellaista... kevätväsymystä. Kaikillahan sellaista joskus on. Noh, onneksi ei ole.

Se siis alkoi väsymyksenä ja kyynistymisenä omaa työtään kohtaan. Pikkuhiljaa, kuin varkain, alkoi toden teolla tuntua siltä, etten pysty työstä selviämään. Joka aamu menin työpaikalle hiukan vastentahtoisemmin, samalla tietäen, että siellä täytyy olla ihan kunnolla ajoissa, että ehtii hoitaa tietyt tilat tiettyyn kellonaikaan menessä. Olen kerran aiemmin kokenut saman. Siitä on parikymmentä vuotta ja silloin stressi syntyi ennenkaikkea yksityiselämän puolelta, mutta heijastui myös töihin. Silloin muistan purskahtaneeni itkuun aamulla kun herätyskello soi. Tällä kertaa en tehnyt sitä, vaan olin enemmänkin lamaantunut. Nousin jotenkin turtana ja mukisematta, keitin kahvit ja hoidin muut aamutoimet, kunnes lähdin töihin ajallaan ja mitä lähemmäs työkohdetta pääsin, sitä enemmän ahdisti. Aloitin työt vimmatulla kiireellä, mutta samalla jotenkin kuin liisterissä. Ne eivät enää sujuneet ollenkaan rennosti ja jouhevasti, vaan välineet tarttuivat toisiinsa ja ties mihin, kolhin itseäni, välineitä ja kalusteita, törmäilin ovenpieliin. Mitä kovemmin yritin, sitä huonommin sujui. Ja päivä päivältä ehdin myöhemmin valmiiksi. Lopulta ehdin viimeisistä kohteista ottaa vain roskat. Hajamielisyyteni kasvoi koko ajan. Unohtelin roskakasoja lattialle, tarkistelin moneen kertaan muistinko laittaa uuden roskapussin vanhan tilalle ja silti onnistuin niitä välillä unohtamaan. Unohdin myös lisätä paperia ja saippuoita, vaikka huomasin niiden loppumisen. Jos vähänkin poikkesin rytmistä, saatoin unohtaa kokonaan jonkun tilan siivoamisen. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun viikon aikana kolmannen kerran löysin itseni invavessasta itkemästä, tajusin, että jaksamiseni on loppu.

Töissä tilani huomattiin, mutta valehtelin sujuvasti kärsiväni pahasta siitepölyallergiasta ja siksi silmät punoittivat, nenä vuosi ja olin niin väsynyt. Vakuuttelin olevani ihan kunnossa, kunhan kunnon sateet tulisivat siite- ja katupölyjä huuhtomaan. Myös läheiseni huomasivat asian ja yrittivät saada minua lääkäriin jo aiemmin, mutta heillekin hymyilin väkinäisesti ja kerroin, että se on vain tätä loppukevään hankaluutta ennen kesälomia. Kyllä minä siihen saakka jaksan. No, lopulta tosiaan oli jo itsekin pakko uskoa, että en tulisi jaksamaan.

Sitten työterveyteen soittamaan. Täytyy myöntää, että luuri oli kourassa useampaan otteeseen ja useampana päivänä ennen onnistumista. Ensin vain valitsin numeron, mutta en soittanut. Seuraavaksi soitin nopeasti, mutta en odottanut vastausta, sitten jatkui muut kiertelyt. Aaaai se on varattu, en juuri nyt jonota vaan soitan myöhemmin... Noooh, en nyt enää viitsi tähän aikaan, soitan aamulla... Kunnes lopulta sain soitettua ja sain yllättyä, kun minua ymmärrettiin. En joutunutkaan ristikuulusteluun epämääräisten oireideni kanssa, minulta ei edes tivattu mitään oireita, kun itku kurkussa kerroin, että soitan uupumuksen takia. Sain lääkäriajan parin tunnin päähän.

Lääkärikään ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asian kanssa tekemisissä. Kerroin oireistani. Unohtelusta, ahdistuneisuudesta, itkuisuudesta, ärtyisyydestä, univaikeuksista ja yöllisistä heräilyistä, mitättömyyden tunteesta ja hurjasta väsymyksestä. Lääkäri oli asiallinen ja ymmärtävän oloinen, hänkään ei tivannut, ihmetellyt tai epäillyt. Hän kyseli lisää ja totesi, että kyseessä on työuupumus, joka on johtanut yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Fyysistä puoltakin toki tutkittiin mm. kaikenlaisin verikokein, mutta niissä kaikki arvot näyttivät kuulemma harvinaisen priimaa. (Ne tulokset tietysti sain vasta myöhemmin puhelimitse.) Lääkäri määräsi nukahtamislääkkeitä ja jotain muitakin lääkkeitä ja useamman viikon sairauslomaa. Päätin kokeilla josko pelkkä lepoloma riittäisi ja jätin lääkkeet hakematta. Ensimmäinen sairauslomajakso ei riittänyt, joten hain sen lopussa vielä toisen.

Ensimmäiset lomapäivät vain lepäsin, en tehnyt yhtään mitään. En ensimmäistäkään kotityötä tai velvollisuutta. Makasin, katsoin televisiota ja täytin sanaristikoita, joista joskus aikanaan pidin paljonkin, mutta joita en ollut vuosiin ehtinyt täytellä. Unohdin tietoisesti kaikki mitä muka pitäisi ja täytyisi tehdä. Vaikeaa se oli, mutta sain uskoteltua itselleni, että nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mikään ei kaadu siihen, kaiken ehtii kyllä sitten joskus kun jaksaa taas. Nyt ei saa tehdä mitään, murehtia mitään, miettiä mitään, stressata yhtään mistään. Muutaman päivän täydellisen tekemättömyyden jälkeen aloin pikkuhiljaa hoitaa pieniä kotiaskareita, mutta kuuntelin koko ajan itseäni ja jaksamistani korvat höröllä. Ja heti kun tuli tunne, että alkoi joku vähänkin tuntua "pakolta", pakotin itseni sen sijaan ottamaan pakkia. Hissuksiin alkoi olo kohenemaan ja vaikka takapakeiltakaan ei vältytty, niin muutama viikko tuntui tekevän tehtävänsä ja palasin töihin. Paitsi uusin voimin, varsinkin uudella asenteella. Nyt yritän oppia arvostamaan itseäni välittämättä siitä, mitä esimerkiksi kohteessa työn jäljestäni ajatellaan ja mietitäänkö siellä, että minä olen huono ja laiska. En ole.

Töitä en ehdi tekemään vieläkään niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen työstänyt asiaa paljon ja saanut itseni ymmärtämään, että se miten miten minun mielestäni se pitäisi tehdä ei ole sama kuin se miten se pitää tehdä. Edes se, miten pomo sen haluaisi minun tekevän, ei ole sama kuin se miten sen kykenen tekemään. Yhtälö on mahdoton, mutta sitä ei auta kuin hyväksyä. Ja toki muistaa, että perussiivousten jälkeen on taas helpompaa. Tulen varmasti vielä palaamaan näihin laatu- ja mitoitusongelmiin ja odotusten ristiriitoihin, mutta toivottavasti hiukan neutraalimmalla otteella.

Heikosti happaman blogissa (jota olen tämän oman taukonikin aikana toki kurkkinut) lupailin, että tämän jälkeen tulee jotakin positiivisempaa. Sitä sitten seuraavaksi. :)

Toivoisin kuitenkin tämän oman kokemukseni jälkeen kaikkien kiinnittävän huomiota omiin oireisiinsa, kuten myös työkavereiden ja läheisten oireisiin. Tuollaista romahdusta en toivo kenellekään, vaikka lukemani ja kuulemani mukaan tämä ei edes ollut kovin vakavaa. Kysytään välillä miten oikeasti jaksat, yritetään nähdä niiden "allergiaoireiden" taakse ja tukea toisiamme. Tällä alalla työskentely ei ole tällä haavaa helppoa, mutta yksikään työpaikka ei ole terveyden menetyksen arvoinen!