Voihan väsymys

Kuten ehkä on ollutkin havaittavissa, olen ollut hieman väsynyt. No, lievästi sanottuna. En tiedä johtuuko se siitä, että piakkoin on taas vuosi painettu sitten viime kesäloman. Vai siitä, että kurakausi on ollut tosi pitkä. Talvesta jäi mieleen vain kura, rapa ja hiekka. Niin ja pimeys. Pelastava lumi kävi vain hetkisen, tai ainakin siltä tuntui. Suurimmassa työkohteessani on myös ollut isot yt-neuvottelut ja porukka stressissä. Se on ihan selvästi kiristänyt paitsi heidän keskinäisiä välejään, myös madaltanut kynnystä valittaa siivouksen tasosta. Muutenkin on jotenkin vuosien varrella ollut havaittavissa yhteys siinä, minkälainen henki työkohteessa on siihen, miten helposti jaksetaan nipottaa siivouksesta. Tottakai yksittäisiä poikkeuksia löytyy joukosta aina, jotka ovat joko rennompia tai tarkempia, mutta noin yleisesti ottaen.

Paikoissa, joissa on kova keskinäinen kilpailu ja työntekijöiden välit viileät, ollaan kovia puuttumaan myös siivoukseen. Ja jos jollakin on oikein huono olla, tykkää hän jopa vähän pompotella siivoojaa. "Et viitsis käydä pyyhkimässä mun hyllyjä?" "Mulla putos kahvikuppi, et viitsis käydä siivoamassa sen pois?" "Et viitsis tyhjentää mun silppurin, et viitsis käyntisi jälkeen kuivata vessan renkaat kunnolla, et viitsis hei pestä ton suihkukaapin, mitä on käytetty viimeksi viisitoista vuotta sitten ja jota en aio käyttää, mutta kun se ihan periaatteesta ärsyttää aina kun käyn siellä vartavasten kurkkaamassa että oletko siivonnut sen." Aaaaargh! Siivooja on ilmeisesti helppo kohde, kun tuntee tarvetta hiukan pönkittää omaa asemaansa. Jos ei muille niin edes itselleen.

Tuolla minun työpaikallani siis on ollut rento meininki ja useimmat ihan hyväntuulisia, mutta pikkuhiljaa yt-hommien edetessä on tilanne muuttunut täysin. Useampi on yhtäkkiä alkanut avautua minulle työkavereidensa puutteista, kun menen toimistoa siivoamaan. Ja ilmeisesti jonkinlaista yhteishenkeä on keksitty luoda myös yhdessä siivousta haukkumalla. Tai siivoojaa. Kuulin nimittäin kerran käytävää moppaillessani, kun kahvihuoneessa päiviteltiin minun rumasti hapsottavia hiuksiani. En rehellisesti oikein tiennyt, loukkaantuisinko vai hekottaisinko. Ei siinä, tottahan se on, etteivät ne ole ollenkaan niin huolitellut kuin näillä toimiston ladyilla aina. Ja kivahan se olisi, jos jaksaisi joskus laittaa ne muuten kuin hätäponnarille. Mutta eeeei kai sentään mitään hienoja nutturoita ja käherryksiä...? ;)

Ehkä nuo kaikki osaltaan vaikuttavat mielialaan, koska olen tosiaan ollut hirveän väsynyt. Motivaatio tekemiseen on syntynyt lähinnä haukkujen pelosta. Tuntuu, että haluaisin olla näkymätön, ettei tarvitsisi kohdata ketään ja kuulla mitä nyt taaaaas on sanottavana. Yritän entistä enemmän luikkia huoneisiin, kun ne ovat tyhjillään ja muuten toimin lähes olemassaoloani anteeksi pyydellen. Yritän ajatella kesälomaa ja nukkumista. Ai niin, sitä ennen on vielä luvassa perussiivousta.

Sehän on vain vartin homma!

Taas lause, jonka sanojalle saatan seuraavalla kerralla syöttää jonkin siivousvälineen. Tätä siis saa kuulla esimiesten ja ohjaajien taholta. "Nämäkin pitää kyllä välillä hoitaa, sehän onnistuu jossain välissä ihan suitsait ohimennen, ei siihen mene kuin ehkä vartti." Ihan kivaa ja uskottavaa, mutta kerrotko vielä mistä sen ylimääräisen vartin revin? "No jätä vaikka tuo toinen homma yhtenä päivänä sen verran vähemmälle!" Ai vielä yhtenä päivänä? Kun kaikkea tehdään jo nyt tasan sen verran kuin on ihan pakko, tai no vähemmän. Ainakin minulla jäävät kaikki kerran viikossa tehtävät hommat todella helposti tekemättä. Kerran viikossa ei kuulosta paljolta, mutta kun niitä hommia on sen seitsemänsataa, niin kappas, kun niistä täyttyisikin suitsait ohimennen vaikka ihan kokonainen päivä. Se on vain niin helppo sanoa, että teepä nämäkin jossain välissä, ohimennen. Vielä, sanotaanko viitisen vuotta sitten tuo olisi ollut ihan ok, mutta nyt niitä "jotain välejä" ei yksinkertaisesti ole mitoitukseen jätetty.

Joskus saa fuskaamalla vähän lisäaikaa, mutta ainakin minä käytän sen istuen. Kyllä! Ihan oikeasti istun välillä hetken ja nostan jalat ylös. Syynä on se, että en jaksa aina painaa koko päivää. Väitän, että en ole ihan rapakunnossa, käyn vapaa-ajalla mm. salilla ja juoksemassa. Mutta siitä huolimatta en jaksa joka päivä siivota reipasta tahtia yli seitsemää tuntia. Yhden päivän jaksan, kaksikin, mutta en kaikkia päiviä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. En vaikka kuinka olisi työtekniikka keventynyt ja osaisin aika hyvin huomioida ergonomiset tekniikat. On siis todella tökeröä tuijottaa mitoituksissa pelkkää kelloa. Kuten sanoin, kyllä sen isonkin alueen kerran painaa reippastikin, jopa kaksi peräkkäin. Mutta väitän, että kukaan ei jaksa sitä joka ikinen päivä. Itse huomaan jo, että palautumisessa on viikonlopunkin aikana ongelmia. Pistää miettimään, onko tämä kuitenkaan sen arvoista...?

Rakkaat/raskaat työtoverit

Nyt on sanottava, että minulla on juuri tällä hetkellä i-ha-na työtoveri. Hän on niin positiivinen, älyttömän hauska ja iloinen. Ja se vaikuttaa ihan hirveästi motivaatioon. Siihen, että hänen kanssaan on kiva mennä töihin. Välillä tehdään toisillemme pieniä jäyniä, tiedättehän, parit makaronit vessan renkaan alla tai elmukelmua siivousvälineissä... Hauska kuva pukukaapin ovessa tai pieni yllätys sangossa. Ei tietenkään mitään sellaista, mikä hidastaisi työntekoa, mutta kivoja pieniä arjen piristyksiä. Välillä nauretaan vedet silmissä jotain aivan hulvatonta juttua ja toisena hetkenä jutellaan vakavia, toisiamme tukien. Töissä autetaan toisiamme, tehdään yhteistyötä ja ongelmien ja epäkohtien edessä lyödään "viisaat" päämme yhteen, keksitään ratkaisu ja toteutetaan se. En tiedä miten taas seuraavassa käänteessä jaksan kokonaan ilman häntä. Nytkään emme näe joka päivä emmekä koko päivää, mutta ne pienemmätkin hetket ovat kullan arvoisia ja tuovat rutkasti energiaa.

Nautin tästä tilanteesta erityisen paljon, koska aina ei ole ollut näin. Ja olen ihan varma, ettei aina tule olemaan. Kohteemme vaihtuvat taas ja tulee uudet työkaverit. Mitenkäs se meni, kun lapsille opetetaan: "Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen." Sitäkin on tehty. Toimeen on tultu hammasta purren. On vältelty ja väistelty, on keksitty tekosyitä, miksi ollaan aina eri aikaan tauolla. On yritetty hoitaa asiat kunnialla ja kulman takana hakattu päätä seinään. Parit erimielisyydet on ratkottu esimiehen avulla ja kerran on tultu syytetyksi työpaikkakiusaamisestakin. Ja minä siis olen hyyyy-vin säyseä ihminen. Kiltti ja kaikille hyvää haluava, melkein kynnysmatto.

No mutta, koska höyryjen päästäminen on joskus hyvästä, niin mennäänpä niihin ei niin ihaniin työkavereihin...

Yksi oli kovasti hyvää pataa kaikkien kanssa. Hirveän ystävällinen kaikille, ihan kaikille. Ja todella ilkeä selän takana. Luotettavuus oli pyöreä nolla. Hän vuosi työnantajan asiat asiakkaalle ja asiakkaan asiat työnantajalle. Työkavereiden asiat heille kaikille ja kaikkien asiat joka puolelle. Ja aina tietysti saatteella: "älä kerro kenellekään, että minä sanoin, koska en saisi kertoa, mutta se sanoi että..." Ja kaikki sinisilmäiset hölmöt uskoivat, että Minä olen se, jolle hän ei tee samaa. Hah.

Toisella oli ilmeisesti jokin nuoruusiän dementia, koska hän kyseli jatkuvasti samat asiat uudelleen... ja uudelleen... ja uudelleen. Siivottava alue tuntui olevan joka kerta ihan uusi, palvelukuvaus tavattiin useaan otteeseen huonolla menestyksellä. Avaimet ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa omilla paikoillaan ja pesukoneen käyttö hepreaa. Hänen lähdettyään kuulin, että oli kysellyt ihan samoja asioita jatkuvasti myös asiakkailta. Tavallaan huojentavaa oli, että hän muisti kuitenkin usein mainita huonosta muististaan. Vaikka muuten olikin mielestään vallan erinomainen, eikä yhtään omalla paikallaan minään pahaisena siivoojana.

Kolmas oli Mielensäpahoittaja. Itse Hapan Negatiivisuus. Ihan kaikki, mitä kuka tahansa hänelle sanoi, kääntyi hänen mielessään arvosteluksi. Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet jotain aulatilaa tai portaikkoa mopatessaan ohikulkijalta lauseen: "Ai kauhee, kun tuleekin paljon hiekkaa/kuraa/roskaa." Useimmat ottavat sen empatian osoituksena, mutta Mielensäpahoittaja heitti mopin nurkkaan, säntäsi sosiaalitilaan ja jyrähti, miten siellä taas valitettiin, että on muka p*skaista! Säätilan arvostelu oli suoraa kettuilua hänelle, ihan kuin Hän siitä muka päättäisi! Jos joku oli lainannut jotakin hänen välinettään, oli se hänen mielestään merkki siitä, että hän oli tehnyt muka työnsä huonosti. Jokainen roska ja hiekanjyvä oli Henkilökohtainen Loukkaus. Tervehdyskin oli väärin sanottu tai väärällä äänensävyllä. Katse tuli väärällä ilmeellä. Hän sai itseasissa paljon kiitosta työstään asiakkailta, mutta omasta mielestään ei läheskään tarpeeksi. Oikeastaan ei koskaan yhtään. Häneltä salailtiin asioita tahallaan ja lopulta homma meni jo ihan vainoharhaisuuden puolelle. Ja niin minustakin tuli työpaikkakiusaaja.

Neljäs oli sairaalloisen ujo. Ihan kiva ja herttainen, mutta yhteisten asioiden hoitamisessa hänestä ei ollut mitään apua. Hän ei välittänyt koskaan kenenkään viestejä mihinkään suuntaan ja se aiheutti luonnollisesti huomattaviakin epäselvyyksiä. Tilanteessa hän kuitenkin onnistui toteamaan että kyllä, hän hoitaa asian. Hän ei uskaltanut käyttää puhelinta, ei soittaa eikä vastata. Kaikki asiat hän hoiti tekstarilla, mikä tietysti aiheutti myös hänelle harmia. Hän siis ei myöskään kertonut suoraan kenellekään mistään kammoista, jotta asiaan olisi voitu yrittää keksiä muita keinoja, vaan keksi tekosyitä miksei nyt vain voi soittaa ja selvittää jotakin asiaa. Irtisanoutumisensa hän ilmoitti myös tekstarilla, kuinkas muuten. Toivottavasti hänellä(kin) menee nykyään hyvin.

Viides tyyppi oli aika lähellä kakkosta, mutta ei varsinaisesti muistamaton vaan rehellisen yksinkertainen. Hän tarvitsi apua ihan kaikkeen. Hän ei voinut vaihtaa imurin pussia, koska sitä ei ollut ohjaaja käynyt näyttämässä. Hän ei osannut lukea etiketistä aineiden annostusta tai käytti aivan väärää ainetta. Hän kiskoi putkipyyhettä pidikkeeseen väärästä päästä, eikä selittämälläkään tajunnut mistä sen oikean puolen erottaa. Hänellä oli jatkuvasti joku ongelma, vähän väliä oli joko väline tai rouva itse pinteessä. Hälytyskoodit oli mahdotonta näppäillä tarpeeksi nopeasti ja jos se onnistuikin, ei oven avaus enää sujunutkaan. Saippuatelineet olivat liian monimutkaisia, samoin vessapaperitelineet. Paperit siis jätettiin telineiden päälle/viereen ja saippuat kokonaan laittamatta.

Töykeistä töksäyttelijöistä, inhottavista inttäjistä ja laiskoista lusmuilijoista en edes aloita. Nämä kaikki saivat kyllä jossain määrin tuntemaan sääliä ja empatiaakin. Ja aina yritän olla ystävällinen, neuvoa ja auttaa. Mutta kun työtaakka nyt itselläkin on mitä on, niin jotenkin nykyään on erityisen vaikea sietää mitään ylimääräisiä riippakiviä. Ainakaan ihan kuukausitolkulla putkeen. Siksi nautin täysillä, kun nyt saan työkaverista iloa ja energiaa, enkä vain menetä sitä. Ja niin, onhan niitä kivoja ja rentoja tyyppejä ennenkin ollut. Ja suurin osa onneksi sijoittuu lähemmäs tätä kuin tuota raskainta ääripäätä.

Pidetäänhän huolta työkavereistamme. Viedään vaikka kortti, ihan yllättäen! :)

Kyttääjät

Joillekin asiakkaille on laatu niin sydämen asia, että jaksavat ihailtavan tarkasti tarkkailla, että saavat varmasti esimerkillistä siivouspalvelua. Luulevatkohan he oikeasti, ettei niitä nurkkiin ja ovien taakse "pudonneita" klemmareita huomata? Siinä on siivooja aina pienen dilemman edessä. Siivotako pois, vai siirtääkö takaisin niille sijoilleen. Joskus olen kerännyt ne asiakkaan pöydälle. Joskus tällaisessa paikassa on jossain vaiheessa sanottu, että kiva kun täällä nyt siivotaan joka päivä hyvin... kyllä sen vain huomaa. Silti en ole sanonut, että niin klemmareista, hölmö. Koska mistään muusta sitä ei siistissä toimistossa tasan varmasti huomaisi. Oleellinen asia ei kaikille suinkaan ole se, että toimisto on siisti ja siellä on hyvä tehdä omat työnsä, vaan se, että siivooja nyt vain siivoaa joka päivä ne pirun klemmaritkin pois. Voin vain kuvitella sitä voitonriemua, kun ne sitten ovatkin siellä jo TOISTA päivää. "Ei ole mopannut, kiinni jäi, HAH!" Joskus ne siis vain haluaa jättää sinne siivouksen jälkeenkin. Jos ne kerran on päivänselvästi tarkoituksella sinne laitettu, niin eikö niiden silloin kuulu siellä olla, eivät ne roskia ole, eiväthän?

Toiset eivät tarvitse klemmareita tai pieniä roskia testeihinsä, vaan tarkkailevat muuten vain todella innokkaasti. Pöly kalusteiden alla/takana huomataan aivan varmasti. Samoin tahrat vaikka ovenpielessä tai wc-pöntön ulkopuolella. Auta armias, jos roskakoria ei ole pussin vaihdon lisäksi myös puhdistettu kunnolla, tai pesualtaaseen on jäänyt tahra tai vaikka ripsi. Sormenjäljet pöydässä kertovat heti, että nyt on siivooja laiminlyönyt tehtävänsä (vaikka pöydät sinällään olisikin tarkoitus pyyhkiä kerran viikossa). Joskus näille tekisi mieli kääriä lahjaksi ihan ikioma mikrokuitupyyhe, nättiin sellofaaniin ja silkkirusetti päälle.

Vähän samaa kastia ovat nämä, jotka huomaavat puutteen, mutta eivät a) tee sille itse mitään b) kerro siitä, vaan keräävät harmitustaan päiväkausia, kunnes saavat tölväistyä sen kunnolla päin näköä. Parhaassa tapauksessa suoraan siivoojan esimiehelle. Muistan esimerkiksi tapauksen, kun toimiston patterin alla oli kärpänen. Asiakas ilmoitti siitä esimiehelleni viikon sitä katseltuaan. Onneksi esimiehenikin oli ihan järkevä ihminen ja mainitsi asiasta melkoisen huvittuneena. Toinen asia, johon törmää silloin tällöin on loppuneet saippuat. Alueellani on tälläkin hetkellä saippuatelineitä, josta loppumista ei näy päälle eikä sitä pysty kokeilemaan nostamalla. Ainut vaihtoehto on painaa ja kokeilla tuleeko vielä. Tämä taas on minusta ihan turhaa tuhlausta. Niinpä olen paikoissa, joissa kuitenkin pyörin koko ajan lähellä ja kaikki minut näkevät useamman kerran päivässä, luottanut siihen, että joku mainitsee asiasta kun saippua loppuu ja voin reagoida asiaan. Kyseisissä kohdissa on myös useampia saippuoita, joten hiukan pelivaraakin on siinä vaiheessa kun yksi loppuu. Kuitenkin nyt on useampaan otteeseen käynyt niin, että kukaan ei ole sanonut mitään, kunnes jossain vaiheessa ärähdetään kuorossa, että saippuaa ei ole muuten ollut aikoihin. Jahas. Niinpä nyt sitten yritän oikein asiakseni käyttää kyseisiä saippuoita jossain vaiheessa päivää, ettei tarvitsisi muuten vain painella.

Ai niin, joillakin rutisijoilla on hassu tapa aloittaa asiansa: "Siis en todellakaan halua valittaa, mutta..." Öh, miksi sitten seuraavassa lauseessa teet sen?

Oikoreitit onneen

Tuli tuolla kollegan blogissa mainittua, että sitä on oppinut huijaamaan. No ei se varmaan mikään salaisuus ole, että näissä hommissa täytyy joskus vähän kaunistella sitä todellista työtään. Kaikki tietävät, että vessan saa näyttämään siistiltä kun ottaa roskat, poistaa tahrat ja kiillottaa hanat ja kahvat. Monessa koululuokassa pitkälle pääsee jo sillä, kun järjestää pulpetit kauniisti, pesee taulun ja nappaa roskat. Isokin aula muuttuu monta kertaa siistimmäksi, kun siitä imuroi sisäänkäynnin edessä olevan maton ja pyyhkii tahrat ovilasista. Saati tauko-, toimisto- tai neuvottelutilat! Kalusteet vain kivasti ojennukseen ja kahvitahrat (ne rinkulat pöydissä, aaaargh!) sekä roskat pois. Ja tadaa, siistiä tulee. Puhdasta tietysti ei, joten ei toimi kauaa. Mutta joskus... joskus pieni fuskaaminen ei haittaa, tuskin edes asiakasta, kun ei tavaksi tule. Eikä nekään tyhmiä ole, kyllä ne tietää. Kai? ;)

Pakko kuitenkin jakaa yksi kokemus, kun tulin sitten fuskanneeksi vähän turhankin rankasti. Uskallan kertoa, koska tästä on kauan, en ollut silloin saman firman palveluksessa ja no... rikos on toivottavasti vanhentunut. Niin ja olin silloin nuori! Sekin selittää. Eli minulla oli siivottavana iiiso toimistorakennus. Siivous meni jotenkin kerroksittain, että eri päivinä siivottiin eri kerrokset aina eri tavalla tjsp. Kerroksia oli muistaakseni viisi, siivoojia vain yksi. Mitoitukset olivat silloin ihan toista, joten sen ehti kyllä tekemään, se rytmi oli tosiaan jotenkin niin suunniteltu. Mutta alakerrassa oli tosi mukava... no siellä oli tosi kiva nuori vartijapoika. Tiedättehän te, kun vain jutustelu maittaa enemmän? Yleensä tein hommat hyvin ja jutustelin pojan kanssa tauolla. Meillä kun oli yhteinen taukotila. (Meinasin laittaa tähän terveiset, mutta en muista nimeä, harmi.) Yhtenä päivänä juttu sitten luistikin niin, että jäin hänen kanssaan juttelemaan sinne aulaan tuntikausiksi. En ollut edes käynyt missään muussa kerroksessa siinä vaiheessa, kun pomo loppupäivästä tuli paikalle! Pomo kysyi mitä vielä oli siivoamatta ja sanoin hädissäni yhdet vessat ja taukotilan, joissa oletin olevan sotkua. Sitten hän lähti kierrokselle yläkerroksiin. Sellainen kylmä möykky vatsanpohjassa yritin hädissäni sutia jotain, mietin millainen saarna sieltä nyt tulee ja mitä ihmettä siihen sanon. Ei minulla ole mitään selitystä. Tärisin ja odotin tuomiota aivan kauhuissani, kunnes pomo tuli takaisin... Ja sanoi: "Hienoa, minäpä tästä lähden jatkamaan matkaa." Ei muuta. Tarinan opetus? No siellä riitti hirveällä tuurilla ne edellisten päivien siivoukset. Ansaittu saarna jäi saamatta, mutta opin kuitenkin tekemään työni komeista vartijapojista huolimatta. Se tunne nimittäin oli ihan hirveä! Melkein jo juoksin itkien kotiin sillä aikaa kun odotin pomoa sieltä yläkerrasta. Huh. Joskus voi käydä tuuri, mutta nykyään tuo tuskin olisi enää mahdollista missään, kiitos mitoitusten. Niin ja se vartijapoika... numerot vaihdettiin, mutta kumpikaan ei koskaan ottanut yhteyttä. :D

No jos fuskailusta vielä, niin hotelleissahan siitä on tehty ihan oma taiteenlajinsa. Itse en ole niissä siivoojana ollut, mutta jutut ovat todella hurjia. Niin hurjia, että silloin harvoin kun hotelliyöstä pääsee nauttimaan, niin melkein siivoan hiukan itse ennen kuin asetun taloksi. Ja melkein lähtiessäkin, ihan sympatiasta kerrossiivoojia kohtaan. PAM-lehden artikkeli aiheeseen liittyen

Yrjö tuli taloon

Kohteessa on nyt ollut melko hurja vatsatautiepidemia. Itse en koskaan ole niistä huolissani, sillä enpä muista ihan heti, koska olisin itse sellaisessa ollut. Liekö tällä työllä jotain osuutta asiaan vastustuskyvyn kehittymisessä, mene ja tiedä. Ylimääräistä työtä se kuitenkin teettää, kun kaikki eivät ehdi vessaan saakka ja siivoojalle soitetaan, että täällä olisi "pitsat". Aina sitä menee jännityksellä paikalle katsomaan, onko pikkuruinen slice vai oikein perhekoko. Haiseeko oikein perinteinen oksennus vai kävisikö tuuri ja olisi vähemmän hajonnutta tavaraa. Onko liki sappinestettä vai ihan juuri syötyä ja vielä ruokamuodossa. Oli miten oli, ei se mitään mukavaa puuhaa ole. Minulle se on kuitenkin onneksi suht helppoa, pokka pysyy ja pystyn samalla vaikka lohduttelemaan huonovointista raukkaa, jos hän vielä "rikospaikalla" on. Hänen olonsa kun tuskin toisten kauhistelusta ja yököttelystä ainakaan paranee. Varsinaisten pitsojen lisäksi työtä teettää myös ja varsinkin ennaltaehkäisy. Kloorit ovat ahkerassa käytössä ja niillä yritän vedellä kahvoja ja muita kriittisiä kosketuspintoja useamman kerran päivässä. No, nykyään niitä kaikkia ei montaa kertaa yksinkertaisesti ehdi, mutta ohi kulkiessa aina jotain ja normaalin siivouksen yhteydessä kaikki edes kerran päivässä desinfioivalla aineella.

Mutta arvatkaas mitä? Narrasin, kun laitoin etten muista koska olisin itse vatsataudissa ollut. Tai no se on totta viimeistä edellisen kerran kohdalla. Viimeinen oli toissapäivänä. Ja e-rit-täin tuoreessa muistissa. Hyi hitto. Tuli sitten joka tuutista ja kunnolla. Tietysti olin edellisenä päivänä vielä henkseleitä paukutellen maininnut, miten minä en tuollaisia tauteja huoli, että ottakaa te vaan, kiitos. Sen siitä sitten sai. Iltapäivällä oli jo hieman hutera olo ja ajattelin, että näinköhän on flunssa tai joku tulossa. Illalla väänsi vatsaa ja koko alavartalo särki. Yöllä se riemu sitten repesi. Ei tarvinnut pahemmin nukkua, kun sai juosta vessassa, joka kerta arpoen, että kannattaako lähteäkään takaisin sänkyyn. Itsekään ei aina ehtinyt ihan täydellisesti maaliin ja kylppärissä oli roisketta jos jonkinlaista vähän kohteen ulkopuolellakin. Hiuksia on juuri sopivasti, että nekin sai sotkettua. Mutta siinä vaiheessa ei jaksanut välittää kuin sen verran, että nappasi pyyhkeen kaapista tyynyä suojaamaan. Kun herätyskello sitten kilkutteli, olo oli kertakaikkisen järkyttävä.

Tässä vaiheessa tulikin tenkkapoo. Siitä kun on niin kauan, kun viimeksi olin sairaana ollut, niin en yhtään muistanut miten siinä tapauksessa piti toimia. Ei kai pomolle voi siihen aikaan aamuyöstä soitella? Johonkin toimistolleko, kenelle, apua...? Kohteissakaan ei ole mitään työkavereita joille ilmoitella. Yritin siinä pesuvati sylissä pöntöllä yökkiessäni pinnistellä mieleeni, että oliko kohteessa jotain ohjeita. Ja jos oli, niin mikä ihme oli saanut minut jättämään ne sinne. Olisin monistanut ne kotiin, ottanut niistä kännykällä kuvan tai edes jonkun numeron talteen. Tyhmä! Yritin vessasta taas hetkeksi päästyäni jopa googletella toimintaohjeita. Mutta ei, en löytänyt firman nettisivuiltakaan mitään virallista aamuyön sairausilmoituspäivystäjää. En siis lopulta keksinyt muuta kuin soittaa seitsemän jälkeen pomolle.

Odotin hetken, että seuraava hyökyaalto iski ja meni ohi, jonka jälkeen äkkiä soittamaan ennen seuraavaa. Täytyy myöntää, että sen puhelun sisältöön en ollut osannut varautua. Pomo siis sanoi hyvin ymmärtäväisenä, että no voi että, nytkö se sitten tarttui sinuunkin. Ja lisäsi: "No koitetaan pärjäillä ja soita sitten, kun olet sairauslomatodistuksen hakenut." "Juu kiitos... ööö... täh? Siis mistäs minä sen todistuksen soitan?" "No meidän työterveyshän on ****ssa, varaat sinne ajan nyt heti kahdeksalta ja käyt hakemassa todistuksen." Tässä kohtaa oli jo oksennushissi taas nousemassa ja vastasin melko hätääntyneenä, että nyt ei ole todellista. Että en muuten todellakaan lähde yhtään mihinkään, kun jo sänkyyn meno on arpomisen paikka! Se on kuulemma käytäntö, ihan normaalia ja joka paikassa. Ja se vaaditaan, että palkan saa ja muussa tapauksessa poissaolo on luvaton. Nyt jo itkukin kurkussa polttaen sopersin, että sitten jään ilman palkkaa, ei voi mitään. Puhelun ja uuden wc-keikan jälkeen soitin kuitenkin sinne työterveyteen ja kysyin onko oikeasti pakko tulla paikalle tässä kunnossa. On kuulemma, puhelimitse ei todistuksia anneta. Nyt jo kunnolla nyyhkyttäen tokaisin kiitos hein. Seuraavana päivänä eli eilen olo oli todella heikko, mutta suihkukaivoefekti oli laantunut, joten sain tukan, kylppärin ja lakanat pestyä. Sen jälkeen kävin siellä työterveydessä ja sain todistuksen siksi päiväksi. En tietenkään takautuvasti edellisestä ja nyt sitten odotellaan, mitä sanktioita tuosta ensimmäisestä tulee.

Täytyy myöntää, että kismittää. Olen kysellyt onko muilla näin ja tosiaan, on siellä työterveydessä jokunen sissi oksennuspussin kanssa piipahtanut, rempsein otti oikein sangon. Ehkä itsekin seuraavalla kerralla kerään itseni ja teen sen, tukka oksennuksessa ja yökkäri päällä. Ehkä kuitenkin haluaisin sitä varten jonkun kyyditsemään, bussilla voi olla ikävämpi mennä. Vaikka toisaalta, onko se jonkun toisen autonkaan saastuttamisen väärti, enpä tiedä. Muilla aloilla tuntuu systeemi olevankin vieraampi, ainakin omassa tuttavapiirissä. Yksi jopa vastasi, että juu homma kiristyy koko ajan, heidänkin on nyt vuoden alusta pitänyt ilmoittaa sairauspoissaolot esimiehelleen. Siis ilmoittaa puhelimella. Kamalaa.

Ihana kevät!

... not. Kevät on kamala. Märkä hiekka ja sepeli on kamalaa. Kuralammikot ovat syvältä. Se, kun ihmisillä on vielä syväuraiset kengät, mutta maa on märkä ja pehmeä. Se, kun se ****n aurinko paistaa kaikille pinnoille! Kun jokainen smalltalk alkaa: "Voi miten ihana keli, lämpö ja paiste!" Pure siinä sitten hammasta, yritä vääntää hymyä, joka ei todellakaan ylety silmiin asti ja vastaa: "Juu, ihanan piristävää."

Hiekkaa tulvii tällä hetkellä sisään uskomattomat määrät. Otin joskus kuvan hiekkakasasta, jonka moppasin yhdestä pienestä tilasta. Sitä oli yli rikkalapiollinen. Olisin liittänyt sen tähän, mutta en löytänyt, höh. Erityisen kamalaa tavaraa on turvahiekka, jota käytetään lasten leikkipaikoilla. Sitä on monen koulun ja päiväkodin pihalla ja sitä kulkeutuu sisään paljon. Myös vielä kulkuväyliltä siivoamattomat hiekoitussepelit kulkevat varsin sujuvasti sisälle ihmisten talvikengissä. Sen lisäksi, että hiekan sisätiloista lapioimisessa on työtä, se myös kuluttaa ennätysvauhtia vahat lattioista. Mikä tietysti vaikeuttaa tilojen puhdistamista ja puhtaana pitämistä entisestään. Tässä vaiheessa todella toivoisi, että jokainen muistaisi edes pyyhkiä kenkänsä huolellisesti, mieluiten oikein harjaamalla.

Sitten se petollinen julmuri, matalalta paistava kevätaurinko. Se, joka paljastaa jokaisen pölyhiukkasen myös pystypinnoilta. Se, joka saa melkein itkemään, kun katsoo ympärilleen tilassa, jonka siisteydestä on itse vastuussa. Ja jossa on luullut tehneensä ihan kohtuullisen hyvää työtä. Se osoittaa suorastaan ilkkuen jokaisen hiekanmurun lattialla ja sormenjäljen ovilasissa. Avataanhan ne ovet kahvasta, jooko?

Kyllä minä silti keväästä tykkään, varsinkin vapaa-ajalla. Auringonvalo kuitenkin lisää tarmoa ja energiaa ja on ihanaa, kun luonto taas herää eloon. Kesä on tulossa, se on tärkeintä! :)