Siivooja-armeija

Heissulivei! Tällä kertaa aiheita on suorastaan tulvinut mieleen, mutta suuri osa vaatii pientä taustatyötä, jota en ole jaksanut tehdä. Ajatuksena oli siis yrittää katsoa asioita vähän erilaisista näkökulmista, josko sillä keinolla ymmärtäisin joitakin siivoojan vinkkelistä ihan järjettömiltä tuntuvia tapoja ja systeemejä paremmin. Ehkä jaksan jossain vaiheessa, tai sitten en. Nyt iski kuitenkin silmille yksi aihe, työasut.

Meille tuli siis uudet työasut. Syksyyn saakka kaikki ovat käyttäneet vähän mitä milloinkin, joillakin on ollut omia vaatteita ja toisilla uudempaa tai vanhempaa työasua. Asut ollaan siis kyllä saatu aina tasaisin väliajoin, mutta niiden käyttämistä ei ole mitenkään vahdittu. Mutta nyt! Nyt tuli oikein ukaasit, että työasua on käytettävä. On siis oltava työasu, koko työasu, eikä mitään muuta kuin työasu! No sukat ja alusvaatteet saa varmaankin olla, mutta ei mitään näkyviä asusteita. Ymmärrän tämän sikäli, että onhan se hyvä, että erotumme juuri tämän firman työntekijöiksi.

Väkisinkin tuli vähän jatkettua ajatusleikkiä. Laitetaanko seuraavaksi tukka samalla tavalla ja värillä? Tai tukka piiloon ja huivi päähän. Ja mihin oikeastaan meidän nimiämme tarvitaan, hyvin voitaisiin olla numeroita! Alue kuutosen kohde kakkosen siivooja ykkönen, tuttavallisemmin 621. Numero sitten vaihtuu kohteen mukaan, eikä enää tarvitse muistaa kenenkään nimeä. Samalla voidaan lopettaa jauhaminen siitä, että jokaisella on oma yksilöllinen tapansa tehdä ja sitä on noudatettava mikä itselle parhaalta tuntuu. Ei, kun tästedes tehdään kaikki täsmälleen samassa järjestyksessä ja tismalleen samalla tekniikalla. Niin, että siivoojien vaihtelu käy lennosta, eikä asiakas huomaa mitään. Tulee vähän yksi valtio mieleen, sellainen P-K. ;)

Huh, miten kamala ajatus. Mutta tuskin yksi työasu sentään tuohon johtaa. Toivon ainakin, että yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta arvostetaan jatkossakin, vaikka nyt yhtenäiseen työasuun "pakotettiinkin". Sitä vain vähän pelästyy kaikkia muutoksia, jopa tällaista, millä nyt sinänsä ei ole vielä mitään merkitystä. Minulle kun on ihan sama, mitä töissä päälläni pidän.

Muistetaanhan kuitenkin arvostaa kollegojen erilaisuutta. Ei niuhoteta, jos joku käyttää erilaista välinettä tai työtapaa, jos se nyt ei suorastaan vahingollinen ole. Ja koitetaan tsempata toisiamme taas tämän iiiihanan kurakauden keskellä! Puuh.

"Pssst, täällä on sitten valittajia."

Nyt seuraa avautumista aiheesta, joka on ärsyttänyt jo hyvin pitkään. Asia, joka näkyy hyvin usein siivoojan työssä, mutta myös muussa elämässä. Se, ettei uskalleta puuttua asioihin ja kertoa mielipiteitään omana itsenään. Seistä omien sanojensa takana. Jostain syystä valitukset on helpompi ulkoistaa, ikään kuin itse olisi vain viestin tuoja, eikä ollenkaan osallinen.

Kun aloitin nykyisessä kohteessani, sain heti ensimmäisinä päivinä tutustua tällaiseen ulkoistajaan. Häneen, joka tulee hyvin toverillisesti juttelemaan, kyselemään ja utelemaan. Ja samalla kertomaan hyvin luottamuksellisesti, että täällä on sitten sellaisia valittajia, että. "Kannattaa varsinkin kiinnittää huomiota, että siivoaa myös tuolta alta ja täältä reunasta, kun muuten valittavat." Tosiasiassa ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock päätelläkseen, että se oikea valittaja seisoo siinä edessä. Miksi hän muuten olisi niin huolissaan "niiden muiden" valituksista, jos hänellä ei todellakaan ole mitään väliä ja valittamista, koskaan.

Astetta härskimpiä ovat sitten ne, jotka selittävät, että minä ymmärrän että on kiire enkä valita, jos tämä minun huoneeni jää vähemmälle. Ja sitten valittavat kuitenkin selän takana. Joku jopa suoraan esimiehelle. Tämäkin on osunut ihan omalle kohdalle.

Sitten on vielä sellaisia, jotka oikein yksilöivät valittajat. Eli kertovat "Pertin ja Saaran" valittaneen siitä, tästä ja tuosta, mutta vannottaa samalla, ettei asiasta saa tietenkään kysyä heiltä suoraan, koska hän ei olisi näin saanut juoruilla. Halusi kuitenkin näin ystävällisyyttään mainita asiasta, että tiedät minkälaisia ovat. Kunnes selviää, että taas kerran tämä viestin välittäjä on itse se, joka on halunnut näistä asioista valittaa, mutta tekee sen mieluummin jonkun muun nimissä.

Sama on tapahtunut tässä vuosien varrella myös toiseen suuntaan. Yhdessä työpaikassa toimi eräänlainen kerho, joka ajoittain kokoontui yhdessä neuvottelutilassa. He kokoontuivat siellä aina iltapäivällä sen jälkeen, kun olin käynyt sen siivoamassa. Ja aamupäivällä tilassa pidettiin palavereja tms. Itse en käynyt tilassa siinä välissä, enkä ollut siitä muutenkaan sen kummemmin kiinnostunut. Minulle riitti, että tein työni kerran päivässä ja aina samaan aikaan, kuten aina ennenkin. Yhtäkkiä huomasin kerholaisten suhtautumisen minuun muuttuneen täysin. Ennen ystävälliset ja mukavat ihmiset laukoivat kummallisia kommentteja, ja joskus suureen ääneen ilmoittivat kokoontuvansa jossain muualla, ettei sitten tule sotkua. En osannut alkuun yhdistää tätä mihinkään tai ottaa henkilökohtaisesti, olin vain hämmentynyt ja mietin, että ehkä heillä on jotain ongelmia, jotka saavat pinnan kireälle. Vasta pitkän ajan jälkeen kuulin vahingossa keskustelun, jossa selvisi, että heille oli kerrottu minun valittaneen, että käyvät siellä sotkemassa, kun olin juuri siivonnut. Tosiasiassa tämä oli ärsyttänyt yhtä työntekijää, joka käytti kyseistä tilaa aamuisin. Oli sitten päättänyt ratkaista asian näin. Ei niin, että olisi ottanut asian reippaasti ja avoimesti puheeksi ja kysynyt, voisiko tilan siivota vasta aamulla, tai olisiko kerholaisten tarpeen siivota omat jälkensä paremmin. Ei, kun sanomalla kerholaisille, että siivooja on närkästynyt sotkemisestanne. Oikeasti.

Lisätään nyt vielä, että minullakin on uusien ja sijaisten perehdyttämisessä tapana mainita kohteiden tärkeydestä tms, mutta se on eri asia. On myös eri juttu asiallisesti keskustella siitä, mikä kohta olisi erityisen oleellinen puunata kunnolla ja minkä voi vastaavasti jättää vähemmälle. Mutta kovasti toivoisin rehellisyyttä. Ettei asioita laitettaisi toisten piikkiin, vaikka se kuinka tuntuisi helpolta ratkaisulta ja sinällään jopa ratkaisisi ongelman. On nimittäin melko tympeää huomata, ettei ihmisiin voi luottaa.

Alanvaihto mielessä

Tiedättekös mitä. Olen viime aikoina usein löytänyt itseni ajattelemasta alan vaihtoa. Se vain, etten yhtään tiedä mikä se uusi ala sitten olisi. Olen huomannut ajattelevani, että onko tämä sittenkään sitä mitä haluan. Ei tämä työ tästä paremmaksi muutu. Palkka ei tule missään tapauksessa nousemaan niin, että voisin jättää laskujen miettimisen ja hintojen vertailun sikseen. Että voisin edes joskus reissata ja elää minun mittapuullani sellaisen normaalin työssäkäyvän ihmisen vaatimatonta, mutta turvattua elämää. Vaikka vuosia on takana paljon, niin eläkeikään on vielä aikaa. Ja mitä sitten, eipä sillä näillä näkymin tulevalla eläkkeelläkään paljon juhlita. Olin hirveän pitkään sillä mielellä, ettei nyt enää kannata mihinkään muuhunkaan lähteä. Mutta jotenkin vaaka on kääntynyt niin, että pelottavammalta tuntuu jatkaa näin. Hieman jopa ahdistaa ajatus siitä, että mikään ei muutu ainakaan parempaan. Olisiko oikeasti niin, että ala alkaa olla lyhytaikaisten heiniä. Ja onko tämä ainut ala jolla on näin. Ruuvi tuntuu kiristyvän joka paikassa, mutta tuntuisiko se sittenkin jossain muualla edes vähän vähemmän kuristavalta.

Olen katsonut koulutuksia ja punninnut vaihtoehtoja. Miettinyt, olisiko siivousalalla jotakin muuta työtä, jolle voisi minulla olla jotakin annettavaa. En ole keksinyt vielä mitä tekisin, enkä tiedä tulenko tekemään mitään, koska sellainen lopullinen muutos pelottaa. Ei se suuri laiva niin nopeasti käänny ja mitä sitten, jos suunta onkin väärä. Silti tuntuu, ettei tämäkään väylä kanna enää pitkälle. En todella nyt tiedä mitä teen. Sattuuko lukijoissa olemaan joku alanvaihtaja, joka voisi vähän rohkaista?

Noin muuten, kesäloma loppui viikko sitten ja nyt tuntuu, ettei se taas oikein palauttanut. Ei tuntunut oikein hyvältä palata mopin varteen, vaikka perussiivoukset onkin hoidettu ja ilma on parempi kuin koko kesänä. En ole varsinaisesti uupunut tällä kertaa, enemmänkin levoton. Mistä sen tietää, mitä elämältään haluaa?

Huumoria, huumoria!

Alkuun on sanottava, että hirveän montaa kertaa en ole blogiini kirjoitellut. Silti ollaan jo siinä pisteessä, etten enää muista mitä asioita olen täällä puheeksi ottanut. Enkä tietenkään laiskana siivoojana jaksa asiaa sen kummemmin tarkistellakaan, joten toistoa saattaa tulla. Toivottavasti kuitenkin jokin pieni näkökulmavivahde muuttuu, silloin ollaan ainakin edetty. :)

Nyt tuli kuitenkin mieleeni mainita sananen tai pari huumorin tärkeydestä.

Olin nimittäin tuossa kevään mittaan taas väsymässä. En yhtä pahasti kuin viimeksi, mutta kuitenkin. Ryhdyin siis etsimään tietoa siitä, mikä auttaa jaksamaan. Työnantajankin rummuttama fyysisen kunnon ja hyvän asenteen ylläpito, juu totta kai. Etsin kuitenkin tietoa myös muualta ja kävin jopa asian tiimoilta yhden kurssin. En ehkä puhu siitä nyt kovin tarkasti, mutta liittyi vähän meditointiin ja sen tyyppiseen, jonkinlaiseen mielenrauhaan ja valaistumiseen. Hiukan joogaa ja rentoutumista, yrttiteetä ja sen sellaista. Kurssin antiin palaan vielä varmasti tavalla tai toisella. Mutta se, mikä erityisesti jäi korvan taakse, oli huumorin merkitys.

Kurssin vetäjä siis kertoi, että joissakin ryhmissä ja työpaikoilla on huumori jopa kielletty! On paikkoja, joissa työntekijät eivät mielellään saa olla kovin läheisissä väleissä, eikä työnantaja halua kuulla kovin iloista puheensorinaa, saati naurua! Siinä vaiheessa ainakin itse olin täysin kysymysmerkkinä, kunnes vetäjä selvensi, että epävarma johtaja kokee sellaisen uhkaavaksi. Hän haluaa olla vahva auktoriteetti, ja työntekijöiden keskinäinen viihtyminen ja naureskelu koetaan joko tietoisesti tai tiedostamatta loukkaavana. Siinä vaiheessa ymmärsin, että tuossa voi olla perää. Se vain usein selitetään jotenkin lapsellisena tai asiattomana käytösenä, joka muka vaikuttaa asiakkaisiin negatiivisesti tjsp. Ei tietenkään uhkaavana, koska sehän olisi oman heikkouden myöntämistä.

Itse en ole siivoustyössä ainakaan muistaakseni ja suoranaisesti tällaista kokenut, mutta aikanaan nuoruuden kesätöissä kylläkin. Mutta se miksi päätin tämän ottaa esiin, on se, että minun olisi erittäin helppo kuvitella tällaista liittyvän myös siivoustyöhön. Ihan siitä syystä, että tavalla tai toisella epävarmoja johtajia tällä alalla riittää. Ja tuo huumorin kieltäminen on kuitenkin asia, joka on tuon käymäni kurssin vetäjän mukaan omiaan lisäämään työhön (tai harrastusryhmään tms.) liittyvää pahoinvointia.

Toivoisin, ettei kukaan koskaan kieltäisi keneltäkään iloa ja naurua. Minusta se olisi käsittämättömän lisäksi myös julmaa.

Onneksi asiasta näköjään puhutaan muuallakin: Tutkija kehottaa nauramaan työpaikalla: "Huumori on yhteisöllistä liimaa"

Linkkejä, linkkejä

Näin vapaapäivänä päätin pitkästä aikaa katsella, mitä siivousaiheisia juttuja ja videoita netin syövereistä löytyy. Nehän ovatkin lisääntyneet ilahduttavasti!

Ensimmäisenä silmiini osui tämä PAM-lehden tuore juttu, joka kuulostaa kieltämättä tutulta ja jonka aiheesta olen tainnut jossain vaiheessa sanasen tai pari kirjoitellakin: Nuori ja hyväkuntoinenkaan ei selviä kerroshoidon työtahdista Edelleen jaksan ihmetellä, miten sellaista yksinkertaista tosiasiaa ei osata/haluta ottaa huomioon, että ihminen ei ole robotti.

Seuraavaksi huomasin, että Martta Tuomaala on tehnyt videoinstallaation Siivoojan ääni, joka vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Tästä on artikkeli myös ainakin Fifissä. Hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka haluavat, jaksavat ja uskaltavat nostaa myös epäkohtia esiin!

Installaation facebook-sivun kautta löytyi myös artikkeli Kirsti Kangas: Siivoojan palkalla ei elä! Artikkeli, joka saa yhtäaikaa vihaiseksi ja surulliseksi, sekä taas iloiseksi siitä, että joku haluaa, jaksaa ja uskaltaa kertoa, miten asia hyvin pitkälti nykyään on. Ja mihin suuntaan sitä tunnutaan haluavan viedä yhä vain enemmän. "Kirsti Kangas muistuttaa, että suuret siivousfirmat tahkoavat koko ajan miljoonavoittoja. Parannuksiin kyllä on varaa. "Tuloerot sen kun kasvavat. Haloo, työssäkäyvät eivät enää elä palkallaan!" Näin. Jälleen asiaa, joka harm... ei, vaan suututtaa myös minua todella paljon. Ja vielä kehdataan joiltakin tahoilta esittää, että työllisyyttä pitäisi edistää sallimalla myös alle TES:n mukaiset palkat. "Annettaisiin työntekijälle vapaus sopia palkastaan itse." Oi vitsit, miten jaloa! Jepjep.

Sitten oli pakko siirtyä mukavampiin juttuihin. Etsin siis YouTubesta jotenkin siivoustyöhön liittyviä videoita. Niitä löytyi yllättävänkin paljon ja katsottua tuli varmasti useampia kymmeniä. Joitakin liitin myös tänne. Osa näistä on minusta tosi hyviä, osa muuten mielenkiintoisia ja jotkut herättivät syystä tai toisesta enemmän negatiivisia kuin positiivisia ajatuksia. Jätän nyt kuitenkin kirjalliset arviot väliin ja annan jokaisen muodostaa oman mielipiteensä itse. :)

Koulutuksesta:
Kotityö- ja puhdistuspalvelujen perustutkinto; toimitilahuoltaja
Nuorten oppisopimuskoulutus: Laitoshuoltajaksi
Omnian aikuisopisto, Leppävaara kiinteistöpalvelujen PT, Toimitilahuoltaja
TurunAKK Puhdistuspalvelu 1080p
Vakk - Laitoshuoltajan ammattitutkinto

Muuta:
Laitoshuoltaja
Mari Valtonen, Satakunnan sairaanhoitopiiri - Puhdistuspalvelualalla vaadittava osaaminen
Paula, siivooja
Puhdistuspalvelu
Siivooja - maahanmuuttajanuori
SIIVOUSOHJEET
Työkkärin Tytin tentissä: Siivouspäällikkö Mari Valtonen, Satakunnan sairaanhoitopiiri
Tällä alalla on töitä!
VSSHP laitoshuoltaja

Loppukevennyksenä vielä hieno musiikkivideo, jossa on tuttu aihe. Mopistahan sen tietysti heti jokainen siivooja huomaa, ettei kyseessä taida olla ihan aito kollega. ;)
Chisu - Kohtalon oma

Vankkurit

Eli virallisesti kai tällä hetkellä siivousvaunut, kunnes taas joku jossain keksii, että nimitys onkin taas aika vaihtaa uuteen ainoaan ja oikeaan. Näin kollegojen kesken kuitenkin kärryt, kärrit, hyökkäysvaunut, maantiekiitäjät... rakkailla lapsosilla on monta hellittelynimeä. Minulle ne ovat vankkurit.

Sain siis muutama viikko sitten peräti kahdet uudet vaunut. Suurimpaan kohteeseen tällaiset ja pieneen nämä. Pienet ovat alusta alkaen olleet tosi kivat ja käteen sopivat. Isommat taas tuntuivat alkuun aaaivan valtavilta! Mietin, että apua, miten tällaisen valtamerilaivan kanssa kulkeminen oikein voi sujua. Aluksi kynnysten ylittäminen tuotti hieman ongelmia ja vankkurit vaappuivat välillä uhkaavasti. Aika pian kuitenkin opin tekniikan ja sain säädöt muutenkin kohdilleen, nyt en näitäkään pois vaihtaisi. On mielettömän ihanaa, kun kaikki tarvittava mahtuu kunnolla kyytiin. Ja myös varret saa kiinnitettyä kunnolla niin, etteivät tartu jokaiseen nurkkaan ja huonekaluun. Tottumista siis vaati osaltaan sekin, että vaikka vaunu on suuri, tavaroiden mukana pysymistä ei joka mutkassa tarvitse tarkkailla valmiina ottamaan koppia.

Rikkalapiolle en tosin ole vielä ikinä keksinyt kovin kätevää paikkaa, onkohan joku muu? Pidän kuitenkin edelleen eniten perinteisestä rikkalapio-harja -setistä. Siitäkin huolimatta, että tällainen pussisysteemi olisi vaunun kyydissä kätevämpi, ilman jatkuvan kippailun tarvetta myös ergonomisempi ja kestopussin kanssa vielä ekologinenkin. Pitäisi varmaan panostaa tuon käytön opetteluun. Eiköhän sekin käytössä pikkuhiljaa "käteen kasvaisi".

Pahinta siivottavaa

Aina silloin tällöin joku kysyy, mikä on pahinta, ällöttävintä tai hankalinta likaa/roskaa/siivottavaa. Sitä on aika vaikea yksiselitteisesti sanoa, koska monet ovat tietysti eri tavalla inhottavia. Siivoustyöaiheisella keskustelupalstalla on juuri ollut puhetta oksennuksesta ja siitä tulikin mieleeni, että moni kollega ehkä sanoisi pahimmaksi sen. Minulle niiden siivoaminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut ongelma. Ja vaikka niitä on tullut siivottua aika monia, viimeksi muistaakseni toissa viikolla, niin näistä yksikään tapaus ei ole oikeastaan kummemmin jäänyt edes mieleen. Myös jossain määrin ulosteella tuhrittuja vessoja on matkan varrelle pari osunut, se on jo aika paha. Virtsalätäköt ovat vain ärsyttäviä, koska ne on yleensä tehty poikien/miesten vessan lattialle tahallaan. Sanoisin, että näistä eritehommista itselleni pahin on kuitenkin ollut isompi verimäärä. Senkin onnistuin hoitamaan kylmän viileästi, mutta näky jäi verkkokalvoille ja pieni puistatus hajun kera hiipii vieläkin mieleen. Todennäköisesti siihenkin jossain olosuhteissa tottuu, itse en vain ole sellaisissa paikoissa riittävän pitkään ollut. Mutta niin, jos nyt kuitenkin pysytään näissä suht normaaleissa, tavallisen Sirkka Siivoojan kohtaamissa sotkuissa, eikä lähdetä ihan teurastamo- tai kalmasiivouslinjalle.

Eli kun tuo kysymys esitetään niin mielessä käy eritteet. Seuraavaksi tulee mieleen erilaiset ruokatahrat ja -roskat, joista osa voi olla todella hankalia. Joku voisi ajatella, että punajuuri. Se ei kuitenkaan minusta ole hankala, koska se on vähän samaa sarjaa kuin vesiväri, lähtee helposti tarpeeksi kostealla. Porkkanaraaste saattaa inhottavasti värjätä ja tarttua moppiin, mutta sekään ei varsinaisesti aiheuta harmaita hiuksia. Kurkunsiivut sitävastoin saattavat jo olla todella raivostuttavia liimautuessaan lattiaan. Ja jos se pääsee kuivumaan, se ei aina irtoa edes purkkalastalla. Hiukan samaan sarjaan menevät pastat, jotka iloisesti pyörähtävät mopin alta läpi. Maito ei ole yksittäistapauksena hankala, mutta pinttyessään pikkuhiljaa vaikka johonkin maitopisteen eteen sekin muuttuu ihan mahdottomaksi kalkkikerrostumaksi. Mehu ja sokerijuomat ovat ikävän tahmeita, mutta toisaalta lähtevät myös tarpeeksi kostealla helposti. Voittajaksi taidan kuitenkin tässä sarjassa omalta osaltani julistaa rasvan. Eli margariiniklöntit, jotka pitää siivota ensin erikseen, ellei epähuomiossa mene mopin kanssa yli, joka on sen jälkeen rasvainen ja joka rasvoittaa myös lattian, joka muuttuu liukkaaksi. Onneksi ovat ainakin minun kohteissani olleet aina harvinaisia.

Ikäviä voivat siis olla myös ruoka- ja juomatahrat. Niidenkin ärsyttävyyttä monessa paikassa toki lisää potenssiin miljoona ajatus siitä, että ne on ylipäänsä jätetty jonkun toisen siivottaviksi. Niin, ettei sotkija ole voinut siivota jälkiään itse ihan vaikka paperipyyhkeellä. Muistaakseni olen joskus aiemmin maininnut saippuan, se on todella, to-del-la ärsyttävää siivottavaa. Tai ei oikeastaan niinkään silloin, jos sen ehtii huomata ja poistaa kuivuneena vaikka purkkalastalla. Mutta jos siitä ehtii vetämään märällä pyyhkeellä tai vaikka suihkuttaa niin aaaaargh! Siksi soisi mielellään sekä käyttäjien käyttävän niitä asiallisesti, että kiinnittelijöiden osaavan asettaa ne jotenkin fiksusti vaikka käsienpesualtaan yläpuolelle. EI niin, että saippua tippuu annostelijasta suoraan lattialle! Hankalaa poistettavaa voi lisäksi olla moni muu, esim. liima tai joku muu väri kuin vesiväri sekä purkka, joka on taas pahimmillaan tahallaan johonkin liiskattuna. Ja kiireessä tietysti kaikki pienetkin hidastajat voivat olla erityisen ärsyttäviä, kuten lattiaan sinnikkäästi liimautuva paperinpala tai mopin alta kierivät ja poukkoilevat pyyhekumit.

Henkilökohtaiseksi voittajaksi olen kuitenkin päätynyt valitsemaan... TADAA: Hileen. Tai mitä glitteriä se nyt on. Säihkettä ja kimalletta. Niin kaunista askarteluissa ja muissa kohteissa, joihin se kuuluu. Mutta voi jestas sitä ärsytyksen määrää, kun siivoat sitä muutenkin tunnetusti kiireisellä aikataululla ensin pöydistä ja sitten lattiasta. Ei muuten liiku oikein mihinkään, ei märällä eikä kuivalla, ei pyyhkeellä eikä edes imurilla. Itse olen suosiolla, tai no mielessäni kiroillen, mutta ensimmäisenä imuroinut ja sen jälkeen pyyhkinyt melko kostealla. Silti sitä jää huoneeseen aina. Siinä missä yksittäiset oksennushommat eivät ole niin jääneet mieleen, niin sen muistan kirkkaasti, kun olin yhdestä luokasta useamman hikisen päivän jälkeen saanut hileet vihdoin kokonaan pois. Tyytyväisenä menin seuraavana päivänä luokkaan, josta vihdoin mietin suoriutuvani nopeammin. Paitsi, että siellä oli ollut uusi hileaskartelutunti. Siinä kohtaa jouduin vähän nielaisemaan. Ja kun joulun aikaan säihkettä harvemmin suositaan vain yhdessä luokassa kerrallaan, niin sitä oppii melkein vihaamaan jo niissä valmiissa askarteluissakin.

Long time no see!

Nähtävästi on taas tullut "pieni" luova tauko kirjoitteluun. Mitään dramaattista tähän ei kuitenkaan tällä kertaa liity, ei vain kertakaikkiaan ole ollut fiilistä kirjoitella. Ei, vaikka aiheita aika ajoin töissä mielessä pyöriikin. Päätin sitten, että en nyt sentään tästä ota mitään stressin aihetta, vaan kirjoitan sitten kun siltä tuntuu.

Töissä olen vielä samoissa kohteissa, vaikka vuoden alusta meinasi taas tulla muutoksia. Oikeastaan vähän ehdin jo vaihtelua toivoa, mutta se ei sitten toteutunutkaan. Pidän kyllä nykyisestä rytmistä, noh, myönnetään, että taas jopa vähän enemmän. Silti uudet jutut voisivat jo taas olla tervetulleita. Vaikka joku ihan erilainen kohde, esimerkiksi uimahalli. Sellaisessa en ole vielä koskaan siivonnut pidempää aikaa. Tutussa kohteessa on puolensa, kun saa rutiinin päälle ja tietää mikä on tärkeää ja mikä ei ihan niin oleellista. Silti siihen syntyy myös sokeutta, johon huomaan nykyään silloin tällöin ärsyyntyväni. Se, kun joku päivä huomaa, että herranjestas, miten tuo kohta on pinttynyt, miten olen sen päivästä toiseen vain sujuvasti ohittanut? Ikävintä se on tietysti, jos sen huomaa joku muu. Mutta noh, mitoitus ei kyllä ole yhtään löystynyt eli itselleen nuo antaa anteeksi siinä vaiheessa, kun miettii miten robottina sitä loppujen lopuksi on painettava menemään.

Viime kuukausilta voisi todeta, että asiakkaiden valitus on muuttunut, tai oikeammin kohdistunut toisin. Nykyään saan yhä useammin kuulla, miten älytöntä on, etten pysty tekemään työtäni hyvin. Näin siitä huolimatta, että itse en ole juuri mitään uskaltanut työnantajasta ja varsinkaan ongelmista heille mainita. Yhdessä kohteessa ollaan melko jämäkästikin osoitettu turhautumista siitä, että heidän on pakko valita siivouspalvelu niin pitkälti hinnan mukaan. Kun mieluummin tinkisivät niissä omissa budjeteissaan vaikka jostain muusta ja ostaisivat laadukkaan siivouspalvelun. Itse en ole niin tarkkaan perehtynyt miten nuo asiat menevät ja miksi eivät saa itse vaikka palkata ihan omaa siivoojaa, mutta jotain vikaa systeemissä siinä kohtaa sitten ilmeisesti on. Kai se on heilläkin sitä, että säästää pitää. Säästöä ja tehokkuutta, säästöä ja tehokkuutta, säästöä ja tehokkuutta... voikohan se koskaan loppua?

Niin, voiko sille tulla loppua? Jokainen siivooja tietää, että paikkoja tulee katsottua "sillä silmällä" ihan tahtomattaankin. Nyt olen kuitenkin osin ihan tietoisestikin katsellut ympärilleni julkisissa tiloissa. Niin sisällä kuin ulkona. Ainakaan täällä päin ei voi välttyä tulemasta vähän murheelliseksi. Joka paikasta tuntuu entinen loisto kadonneen. Vanhasta ei tietenkään saa siivoamalla uutta, mutta nyt jos koskaan sen näkee, mitä huono siivous tekee. Ovissa ja pöydissä on tahroja, pölyä näkyy ympärillä todella paljon, lattioihin on pinttynyt kunnon kerroksia. Järeät kalkkikerrostumat vessoissa ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Kosketuspinnat ovat usein jopa tällaiselle hyvin kaukana bakteerikammoisesta olevalle vastenmielisiä. Suomi on ollut hyvin siisti ja ympäristöltään hyvin hoidettu maa, todellinen ylpeys. Voiko tämän suhteen tulla vielä joku uusi nousukausi? Onko ahneudella rajoja? Meneekö vielä joskus joku muu arvo rahan ohi?

Elämää loman jälkeen

Siinähän se loma meni, oli ihanaaaaa. Koti on siivottu ja piha trimmattu, jonka jälkeen aikaa jäi vielä lepäilyynkin. Seitsemän jätesäkillistä tavaraa sain siivottua pois nurkista. Suurin osa meni onneksi tutuille, hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen, loput roskiin. Näin siivoojana sitä on todella oppinut inhoamaan ylimääräistä krääsää ja pölynkerääjiä. Helppous on se mitä arvostaa kotonakin niin materiaaleissa kuin käytännön järjestelyissäkin. Työpäivän jälkeen kun ei todellakaan kiinnosta, eikä edes jaksaisi käyttää paljon aikaa ja voimia siivoamiseen, vaikka toisaalta siisteyttä ja puhtautta arvostankin. Vettä sietämättömiä pintoja meillä ei siis kotona ole, ei seinissä eikä lattioissa. Hankalasti siivottavat, rosoiset pinnat ja pienet, hankalat raot ja koloset loistavat poissaolollaan. Suurin osa tavaroista on umpinaisissa kaapeissa ja laatikoissa, "esillä" olevatkin vitriineissä. Myös tekstiilien valinnassa iso painoarvo on helppohoitoisuudessa. Kaiken pitää olla pestävää ja kestävää. Sääli vain, ettei näitä asioita aina oteta huomioon julkisissa kohteissa, vaikka se olisi iso helpotus siivoojalle ja pidemmän päälle myös iso säästö kohteelle.

Luulin, että loman jälkeen jatkuisi jo ylläpitosiivous, mutta minut laitettiinkin vielä perussiivouksia tekemään. Kesätuuraajat hoitavat ylläpitosiivouksia ja me kokeneemmat konkarit teemme perussiivoukset loppuun. Ja nyt ne tehdään kiireellä! Yritän silti olla tinkimättä laadusta, mutta täysin en siinä nyt onnistu, ei voi mitään.

Eniten jaksan taas ihmetellä sitä, miten aikuiset ihmiset eivät usko "STOP! LATTIA VAHATTU, EI SAA MENNÄ!" -lappuja. Miten sen voi enää selvemmin ilmaista? Mikä saa tuollaisen vain ohittamaan? Parhaassa tapauksessa ollaan vielä kiukkuisia, kun kengät sitten ovat vahassa. Kun kysytään, eikö hän huomannut lappua, niin myönnetään että kyllä, mutta kun tuonne oli nyt pakko päästä. Yksi kurkki ovesta kun olin juuri vahaamassa yhtä käytävää ja huuteli, että tuonne on päästävä. Jatkoi vielä vakuutteluaan, vaikka sanoin, että ihan juuri nyt ei valitettavasti pääse, kun vaha on märkä. Mitä hän luuli vänkäämisellään saavansa? Että olisin taikonut lattian kuivaksi? Sanonut, että mene vain, minä korjaan jäljet ja putsaan/korvaan kenkäsi? Vienyt jotain pyyhkeitä alle, että pääsee kulkemaan ja sen jälkeen korjannut jäljet? Ja vahauksen ajankohta kerroksittain oli tälläkin kertaa koko henkilökunnalla etukäteen tiedossa.

Toinen ihmettelyn aihe ovat valittajat, jotka valittavat mm. siitä, että tavarat eivät ole vahauksen jälkeen täsmälleen oikeilla paikoillaan. Ei, en millään muista kaikkien tavaroiden paikkoja huoneessa, johon menen ensimmäistä kertaa, siirrän tavarat ilman suurempia ihmettelyjä ulos ja seuraavana päivänä takaisin. Joissakin tapauksissa tavarat siirtää ulos joku toinen, silloin ei takaisin siirtelijä voi kuin arvailla paikkoja ja toivoa, että huoneessa työskentelevät viitsivät itse laittaa tavarat haluamallaan tavalla.

Ettei tästä nurinasta nyt tule väärää käsitystä, niin useimmat ovat kyllä oikein mukavia ja joustavia, siitä kiitos heille! Osa kysyy mitä esivalmisteluja haluamme heidän tekevän itse ja milloin olisi syytä pysyä poissa jaloista ja minkä aikaa. Ymmärtävät ja helpottavat urakkaamme mahdollisuuksiensa mukaan ja vielä kiittävät. Siitä tulee aina hyvä mieli.

Edellisestä postauksesta poiketen, nyt voi jo todeta ihan oikeasti, että HUH HELLETTÄ! Muistetaanhan juoda paljon ja pitää taukoja, tällaisessa fyysisessä hommassa se on tärkeää varsinkin jos niissä aiemmin mainituisssa ilmastointikuluissa on säästetty. Ei vedetä itseämme piippuun vaikka aikataulu kuinka kiristyisi. Sen verran tärkeitä me kaikki olemme. :)

Huh hellettä!

... tai sitten ei. :D Ei ole hirveästi tarvinnut nyt kuumuuden takia tuskailla ja oikeastaan ihan hyvä niin. Huonoa on kyllä se, että töissä on järjettömän kostea ilma. Joskushan oli ihan yleistä, että ilmastointilaitteet suljettiin mm. kouluissa ja muissa paikoissa kiinnioloajaksi kokonaan kun haluttiin säästää. Tuon pitäisi kuitenkin olla jo mennyttä aikaa, koska nykyään ymmärretään paremmin. Noh, ei se ole. Konkreettisesti meidän työhömme kosteus vaikuttaa varsinkin niin, että vaha kuivuu i-kui-suuuuuuu-den. Hieman rasittavaa, kun monta tilaa on yhtäaikaa vahausvaiheessa kun homma vie paljon normaalia kauemmin. Joko odotellaan että uskalletaan laittaa toinen kerros tai sitten odotellaan vielä pidempään, että saadaan tavarat sisään. Odotellaan ja odotellaan, vaikka odotellessa tietenkin tehdään samalla muuta. Toivottavasti ilma kuivuisi, en uskalla edes ajatella, mitä tuollainen tekee vanhan talon rakenteille. Ja me vielä tottakai hiukan käytämme vettäkin...

Fysiikka alkaa tottua, vaikka toisaalta väsymys painaa. Onneksi lomaan on enää pieni kivenheitto ja pääsee kunnolla rentoutumaan. En varmasti siivoa yhtään! Paitsi että sekin on turha luulo, ihan varmasti siivoan kaiken autotallia myöten, kun kerrankin jaksan ja ehdin, hah. Mutta työasioita en mieti tippaakaan. Loman jälkeen pääseekin taas ylläpitosiivouksen pariin. Sitä ei ole vielä ikävä, mutta on se taas erilaista ja perussiivouksen jälkeen hetken hiukan helpompaakin.

Siivousaiheisella keskustelupalstalla muistan jonkun miettineen, että olikohan se pottuilua, kun pomo ennen lomaa kysyi, että aikooko hän matkustella. Tottahan se kieltämättä on, että aika reippaalla prosentilla saa siivoojan palkoista säästellä jotta matkoille pääsisi. Itse laitan kaiken suurinpiirtein liikenevän sivuun ja silti säästöön jää vain sen verran, että se hupenee kerralla aina kun auto tai pesukone hajoaa tai kissa tarvitsee eläinlääkäriä. Mutta vielä joskus lähden oikein ulkomaille minäkin, ihan varmasti. Siihen saakka nautin lomista rentoutuen ja työstä palautuen. Ja ihan aidosti kyllä tykkään katsella muiden lomakuvia ja niin saada itsekin palan reissujen tunnelmaa.

Ai niin, tulihan se työnohjaaja tuossa eräänä päivänä taivastelemaan, miten hitaasti työmme etenee. Eli se siitä perusteellisesta tekemisestä. Nyt katsellaan perussiivouksen tarvetta huomattavan paljon harvemmalla seulalla ja jätetään mm. kaikki vähänkin isommat kalusteet kokonaan siirtelemättä. Ja toivotaan, ettei asiakaskaan niitä oman lomansa jälkeen siirrä. Tai sitten syksyllä ylläpitosiivouksen lomassa korjataan siirtelyn jälkiä, silloinhan niitä "jossain vaiheessa kun ehtii" -välejä niin paljon onkin. Huoh.

Ensin kuitenkin se LOMA!

Perussiivous

Johan alkaa tuntua lihaksissa, perussiivoukset nimittäin. Kuitenkin ihan hyvällä tavalla, kiva tehdä töitä välillä taas vähän ronskimmallakin otteella. Meillä on myös hyvä porukka tekemässä. Viime vuonna tein lähinnä yksin, nyt kierretään isommalla porukalla toistemme kohteissa. Minulle on ollut aika sama teenkö yksin vai yhdessä, mutta tällä hetkellä tuntuu tosi kivalta, kun siinä on se porukka ympärillä. Muistaa taas, että meitä on paljon muitakin samassa "liemessä", heh. Huumoria riittää ja päivät kuluvat nopeasti. Myös tehtäviä pystyy vähän vaihtelemaan mielensä mukaan. Välillä olen halunnut oikein lihaskuntopäivän ja lähinnä kantanut huonekaluja, toisena päivänä voi tehdä jotain kevyempää. Kalorit eivät kuitenkaan pääse liikaa kulumaan, koska joku melkein joka päivä kipaisee kaikille naapurikaupasta jätskiä tai muuta hyvää. Perjantaisin haetaan kaikkien halukkaiden lounas läheisestä pikaruokapaikasta. Minä olen aina valmis hamppariaterialle, tottakai.

Taas huomaa, että jotkut huomioivat siivoojat paremmin kuin toiset. Siinä missä toisen huoneessa on kaikki levällään, toinen on siivonnut esimerkillisesti kaiken ylimääräisen piiloon. Yksi oli jopa pyyhkinyt kaikki tasot ym. valmiiksi ja sanoi, että meidän tarvitsee pestä vain lattia ja ikkuna. Johdot oli kerätty pois tieltä ja osa lattialla olevista tavaroista nostettu valmiiksi ylös. Tosin se nostaminen on hiukan turhaa, kun me siirrämme kaikki suinkin siirtyvät kalusteet huoneen ulkopuolelle saakka. Osa vie onneksi myös isommat roskat itse ulos saakka, siinä missä osa kasaa järkyttävän vuoren pois heitettävää tavaraa oman roskiksensa viereen. Niiden viemiseen tuhraantuu aika paljon ylimääräistä aikaa ja voimia, kun pitää tehdä useampi reissu pihalle. Noin muuten meillä on onneksi vielä aikaa tehdä tämä homma hyvin. Kollegoilta on jo kuulunut, että tässäkin pihistellään ja tehdään pikapikaa vain se minimi "mikä on tarpeen". Tai no, enpä oikeastaan tiedä, voihan se olla, ettei meillä olisikaan aikaa tehdä kunnolla, mutta ei ole ainakaan kukaan vielä käynyt hoputtamassa ja ohjeistamassa, että eeeeei noin!

Se, että tehdään homma kunnolla, ei tietenkään enää tarkoita sellaista vanhanaikaista vedellä lotraamista. Sitä, että vesi vain lainehti joka puolella, niin seinillä, pinnoilla kuin lattioillakin. Kyllä mekin voimme siistin toimiston vain kiillottaa tai pintapestä, mutta huone kuitenkin siivotaan ihan kunnolla myös jokaisesta kulmasta ja huonekalujen alta. Voidaan kuitenkin tehdä ihan se kaikki mikä itse katsotaan tarpeelliseksi, ei vain sitä, minkä epäillään asiakkaan huomaavan. Tiedän nimittäin ainakin yhden tapauksen, jossa asiakkaalle on selvästi valehdeltu siitä mitä on tehty. Itse en pidä yhtään perussiivouksessa fuskaamisesta, vaikka sitä ylläpitosiivouksessa toisinaan paremmalla ja välillä huonommalla omatunnolla teenkin. Siksi nautin, kun voidaan tämä tehdä hyvin. Pahoin pelkään, että sekin tilanne on jo seuraavalla kerralla toinen, kun ryhdytään yhä vain tehokkaammiksi. Pahimmassa tapauksessa jo loppukesästä kiillotellaan häthätää pelkkiä kulkuväyliä, katsotaan.

Me siis kannamme kaiken kohtuullisella vaivalla siirtyvän huoneen ulkopuolelle tai isommassa tilassa sivuun. Pyyhimme katon, kaikki yläpölyt ja ilmanvaihtoventtiilit, pesemme tai pyyhimme seinät ja ovet, pesemme ikkunat ja pyyhimme kalusteet. Lattia sitten aina tarpeen mukaan. Vaha voidaan poistaa joko osittain tai pohjia myöten ja laittaa uudet päälle. Hyväkuntoinen vaha voidaan vain kiillottaa jälleen tasaiseksi ja kestäväksi. Uusimmat lattiat ovat vahausvapaita, ne yleensä pestään hyvin ja mahdollisesti kiillotetaan ja/tai hoidetaan hoitoaineella.

Aika usein muuten asiakkaatkin tuntuvat liittävän perussiivouksen nimenomaan vahaukseen, vaikka se alkaa (onneksi) olla yhä pienemmässä roolissa. Toisaalta jotkut tuntuvat tämän vuoksi olevan vähän hukassa, kun perusteellinen siivous olisi kiva tilata, mutta uusittu lattia ei ole vahattava, niin perussiivous jotenkin jätetään kokonaan pois laskuista. Näille asiakkaille olisikin hyvä muistuttaa, että perussiivous ei suinkaan ole yhtä kuin vahaus. Vaikka se toki monessa kovan kulutuksen kohteessa vielä isossa roolissa onkin ja juuri se asia, jonka asiakkaat helposti huomaavat. Nykyään ammattitaitoon kuuluukin oleellisena osana työn suunnittelu ja tekeminen nimenomaan materiaalien mukaan. Kaikkia pintoja voidaan kyllä puhdistaa ja hoitaa, vaikka vahaus jätetäänkin pois. Se on sellainen asia, mikä omalta osaltaan muuttaa siivoustyötä koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ihan kiva, että huomenna on vielä vapaapäivä ennen uutta viikkoa. Pakko silti sanoa, että en olisi uskonut, mutta tuntuu jopa vähän haikealta parin viikon päästä jättää tämä porukka, jäädä kesälomalle ja sen jälkeen aloittaa taas pelkät ylläpitosiivoukset. Hyvä niin, ettei tarvitse ainakaan tässä vaiheessa laskea päiviä ja tunteja kesälomaan. Kunpa kaikilla kollegoillakin olisi rento, ihana kesä!

BURN OUT!

No niin. Jospa nyt jaksaisin taas ajatella työasioita postauksen verran. Sitähän se väsymys enteili, uupumusta. Täytyy myöntää, etten itse osannut sitä edes pelätä, vaikka tajusinkin olevani hirvittävän väsynyt. Jotenkin sitä ei vain osannut ajatella edes pidemmälle. Sitä vain oli siellä niin sisällä, kuten jossain sumussa, eikä osannut nähdä sen ulkopuolelle. Ei sitä tilanteen epänormaaliutta itse nähnyt. Se nyt oli vain sellaista... kevätväsymystä. Kaikillahan sellaista joskus on. Noh, onneksi ei ole.

Se siis alkoi väsymyksenä ja kyynistymisenä omaa työtään kohtaan. Pikkuhiljaa, kuin varkain, alkoi toden teolla tuntua siltä, etten pysty työstä selviämään. Joka aamu menin työpaikalle hiukan vastentahtoisemmin, samalla tietäen, että siellä täytyy olla ihan kunnolla ajoissa, että ehtii hoitaa tietyt tilat tiettyyn kellonaikaan menessä. Olen kerran aiemmin kokenut saman. Siitä on parikymmentä vuotta ja silloin stressi syntyi ennenkaikkea yksityiselämän puolelta, mutta heijastui myös töihin. Silloin muistan purskahtaneeni itkuun aamulla kun herätyskello soi. Tällä kertaa en tehnyt sitä, vaan olin enemmänkin lamaantunut. Nousin jotenkin turtana ja mukisematta, keitin kahvit ja hoidin muut aamutoimet, kunnes lähdin töihin ajallaan ja mitä lähemmäs työkohdetta pääsin, sitä enemmän ahdisti. Aloitin työt vimmatulla kiireellä, mutta samalla jotenkin kuin liisterissä. Ne eivät enää sujuneet ollenkaan rennosti ja jouhevasti, vaan välineet tarttuivat toisiinsa ja ties mihin, kolhin itseäni, välineitä ja kalusteita, törmäilin ovenpieliin. Mitä kovemmin yritin, sitä huonommin sujui. Ja päivä päivältä ehdin myöhemmin valmiiksi. Lopulta ehdin viimeisistä kohteista ottaa vain roskat. Hajamielisyyteni kasvoi koko ajan. Unohtelin roskakasoja lattialle, tarkistelin moneen kertaan muistinko laittaa uuden roskapussin vanhan tilalle ja silti onnistuin niitä välillä unohtamaan. Unohdin myös lisätä paperia ja saippuoita, vaikka huomasin niiden loppumisen. Jos vähänkin poikkesin rytmistä, saatoin unohtaa kokonaan jonkun tilan siivoamisen. Kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun viikon aikana kolmannen kerran löysin itseni invavessasta itkemästä, tajusin, että jaksamiseni on loppu.

Töissä tilani huomattiin, mutta valehtelin sujuvasti kärsiväni pahasta siitepölyallergiasta ja siksi silmät punoittivat, nenä vuosi ja olin niin väsynyt. Vakuuttelin olevani ihan kunnossa, kunhan kunnon sateet tulisivat siite- ja katupölyjä huuhtomaan. Myös läheiseni huomasivat asian ja yrittivät saada minua lääkäriin jo aiemmin, mutta heillekin hymyilin väkinäisesti ja kerroin, että se on vain tätä loppukevään hankaluutta ennen kesälomia. Kyllä minä siihen saakka jaksan. No, lopulta tosiaan oli jo itsekin pakko uskoa, että en tulisi jaksamaan.

Sitten työterveyteen soittamaan. Täytyy myöntää, että luuri oli kourassa useampaan otteeseen ja useampana päivänä ennen onnistumista. Ensin vain valitsin numeron, mutta en soittanut. Seuraavaksi soitin nopeasti, mutta en odottanut vastausta, sitten jatkui muut kiertelyt. Aaaai se on varattu, en juuri nyt jonota vaan soitan myöhemmin... Noooh, en nyt enää viitsi tähän aikaan, soitan aamulla... Kunnes lopulta sain soitettua ja sain yllättyä, kun minua ymmärrettiin. En joutunutkaan ristikuulusteluun epämääräisten oireideni kanssa, minulta ei edes tivattu mitään oireita, kun itku kurkussa kerroin, että soitan uupumuksen takia. Sain lääkäriajan parin tunnin päähän.

Lääkärikään ei selvästikään ollut ensimmäistä kertaa asian kanssa tekemisissä. Kerroin oireistani. Unohtelusta, ahdistuneisuudesta, itkuisuudesta, ärtyisyydestä, univaikeuksista ja yöllisistä heräilyistä, mitättömyyden tunteesta ja hurjasta väsymyksestä. Lääkäri oli asiallinen ja ymmärtävän oloinen, hänkään ei tivannut, ihmetellyt tai epäillyt. Hän kyseli lisää ja totesi, että kyseessä on työuupumus, joka on johtanut yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Fyysistä puoltakin toki tutkittiin mm. kaikenlaisin verikokein, mutta niissä kaikki arvot näyttivät kuulemma harvinaisen priimaa. (Ne tulokset tietysti sain vasta myöhemmin puhelimitse.) Lääkäri määräsi nukahtamislääkkeitä ja jotain muitakin lääkkeitä ja useamman viikon sairauslomaa. Päätin kokeilla josko pelkkä lepoloma riittäisi ja jätin lääkkeet hakematta. Ensimmäinen sairauslomajakso ei riittänyt, joten hain sen lopussa vielä toisen.

Ensimmäiset lomapäivät vain lepäsin, en tehnyt yhtään mitään. En ensimmäistäkään kotityötä tai velvollisuutta. Makasin, katsoin televisiota ja täytin sanaristikoita, joista joskus aikanaan pidin paljonkin, mutta joita en ollut vuosiin ehtinyt täytellä. Unohdin tietoisesti kaikki mitä muka pitäisi ja täytyisi tehdä. Vaikeaa se oli, mutta sain uskoteltua itselleni, että nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään, mikään ei kaadu siihen, kaiken ehtii kyllä sitten joskus kun jaksaa taas. Nyt ei saa tehdä mitään, murehtia mitään, miettiä mitään, stressata yhtään mistään. Muutaman päivän täydellisen tekemättömyyden jälkeen aloin pikkuhiljaa hoitaa pieniä kotiaskareita, mutta kuuntelin koko ajan itseäni ja jaksamistani korvat höröllä. Ja heti kun tuli tunne, että alkoi joku vähänkin tuntua "pakolta", pakotin itseni sen sijaan ottamaan pakkia. Hissuksiin alkoi olo kohenemaan ja vaikka takapakeiltakaan ei vältytty, niin muutama viikko tuntui tekevän tehtävänsä ja palasin töihin. Paitsi uusin voimin, varsinkin uudella asenteella. Nyt yritän oppia arvostamaan itseäni välittämättä siitä, mitä esimerkiksi kohteessa työn jäljestäni ajatellaan ja mietitäänkö siellä, että minä olen huono ja laiska. En ole.

Töitä en ehdi tekemään vieläkään niin hyvin kuin haluaisin, mutta olen työstänyt asiaa paljon ja saanut itseni ymmärtämään, että se miten miten minun mielestäni se pitäisi tehdä ei ole sama kuin se miten se pitää tehdä. Edes se, miten pomo sen haluaisi minun tekevän, ei ole sama kuin se miten sen kykenen tekemään. Yhtälö on mahdoton, mutta sitä ei auta kuin hyväksyä. Ja toki muistaa, että perussiivousten jälkeen on taas helpompaa. Tulen varmasti vielä palaamaan näihin laatu- ja mitoitusongelmiin ja odotusten ristiriitoihin, mutta toivottavasti hiukan neutraalimmalla otteella.

Heikosti happaman blogissa (jota olen tämän oman taukonikin aikana toki kurkkinut) lupailin, että tämän jälkeen tulee jotakin positiivisempaa. Sitä sitten seuraavaksi. :)

Toivoisin kuitenkin tämän oman kokemukseni jälkeen kaikkien kiinnittävän huomiota omiin oireisiinsa, kuten myös työkavereiden ja läheisten oireisiin. Tuollaista romahdusta en toivo kenellekään, vaikka lukemani ja kuulemani mukaan tämä ei edes ollut kovin vakavaa. Kysytään välillä miten oikeasti jaksat, yritetään nähdä niiden "allergiaoireiden" taakse ja tukea toisiamme. Tällä alalla työskentely ei ole tällä haavaa helppoa, mutta yksikään työpaikka ei ole terveyden menetyksen arvoinen!

Voihan väsymys

Kuten ehkä on ollutkin havaittavissa, olen ollut hieman väsynyt. No, lievästi sanottuna. En tiedä johtuuko se siitä, että piakkoin on taas vuosi painettu sitten viime kesäloman. Vai siitä, että kurakausi on ollut tosi pitkä. Talvesta jäi mieleen vain kura, rapa ja hiekka. Niin ja pimeys. Pelastava lumi kävi vain hetkisen, tai ainakin siltä tuntui. Suurimmassa työkohteessani on myös ollut isot yt-neuvottelut ja porukka stressissä. Se on ihan selvästi kiristänyt paitsi heidän keskinäisiä välejään, myös madaltanut kynnystä valittaa siivouksen tasosta. Muutenkin on jotenkin vuosien varrella ollut havaittavissa yhteys siinä, minkälainen henki työkohteessa on siihen, miten helposti jaksetaan nipottaa siivouksesta. Tottakai yksittäisiä poikkeuksia löytyy joukosta aina, jotka ovat joko rennompia tai tarkempia, mutta noin yleisesti ottaen.

Paikoissa, joissa on kova keskinäinen kilpailu ja työntekijöiden välit viileät, ollaan kovia puuttumaan myös siivoukseen. Ja jos jollakin on oikein huono olla, tykkää hän jopa vähän pompotella siivoojaa. "Et viitsis käydä pyyhkimässä mun hyllyjä?" "Mulla putos kahvikuppi, et viitsis käydä siivoamassa sen pois?" "Et viitsis tyhjentää mun silppurin, et viitsis käyntisi jälkeen kuivata vessan renkaat kunnolla, et viitsis hei pestä ton suihkukaapin, mitä on käytetty viimeksi viisitoista vuotta sitten ja jota en aio käyttää, mutta kun se ihan periaatteesta ärsyttää aina kun käyn siellä vartavasten kurkkaamassa että oletko siivonnut sen." Aaaaargh! Siivooja on ilmeisesti helppo kohde, kun tuntee tarvetta hiukan pönkittää omaa asemaansa. Jos ei muille niin edes itselleen.

Tuolla minun työpaikallani siis on ollut rento meininki ja useimmat ihan hyväntuulisia, mutta pikkuhiljaa yt-hommien edetessä on tilanne muuttunut täysin. Useampi on yhtäkkiä alkanut avautua minulle työkavereidensa puutteista, kun menen toimistoa siivoamaan. Ja ilmeisesti jonkinlaista yhteishenkeä on keksitty luoda myös yhdessä siivousta haukkumalla. Tai siivoojaa. Kuulin nimittäin kerran käytävää moppaillessani, kun kahvihuoneessa päiviteltiin minun rumasti hapsottavia hiuksiani. En rehellisesti oikein tiennyt, loukkaantuisinko vai hekottaisinko. Ei siinä, tottahan se on, etteivät ne ole ollenkaan niin huolitellut kuin näillä toimiston ladyilla aina. Ja kivahan se olisi, jos jaksaisi joskus laittaa ne muuten kuin hätäponnarille. Mutta eeeei kai sentään mitään hienoja nutturoita ja käherryksiä...? ;)

Ehkä nuo kaikki osaltaan vaikuttavat mielialaan, koska olen tosiaan ollut hirveän väsynyt. Motivaatio tekemiseen on syntynyt lähinnä haukkujen pelosta. Tuntuu, että haluaisin olla näkymätön, ettei tarvitsisi kohdata ketään ja kuulla mitä nyt taaaaas on sanottavana. Yritän entistä enemmän luikkia huoneisiin, kun ne ovat tyhjillään ja muuten toimin lähes olemassaoloani anteeksi pyydellen. Yritän ajatella kesälomaa ja nukkumista. Ai niin, sitä ennen on vielä luvassa perussiivousta.

Sehän on vain vartin homma!

Taas lause, jonka sanojalle saatan seuraavalla kerralla syöttää jonkin siivousvälineen. Tätä siis saa kuulla esimiesten ja ohjaajien taholta. "Nämäkin pitää kyllä välillä hoitaa, sehän onnistuu jossain välissä ihan suitsait ohimennen, ei siihen mene kuin ehkä vartti." Ihan kivaa ja uskottavaa, mutta kerrotko vielä mistä sen ylimääräisen vartin revin? "No jätä vaikka tuo toinen homma yhtenä päivänä sen verran vähemmälle!" Ai vielä yhtenä päivänä? Kun kaikkea tehdään jo nyt tasan sen verran kuin on ihan pakko, tai no vähemmän. Ainakin minulla jäävät kaikki kerran viikossa tehtävät hommat todella helposti tekemättä. Kerran viikossa ei kuulosta paljolta, mutta kun niitä hommia on sen seitsemänsataa, niin kappas, kun niistä täyttyisikin suitsait ohimennen vaikka ihan kokonainen päivä. Se on vain niin helppo sanoa, että teepä nämäkin jossain välissä, ohimennen. Vielä, sanotaanko viitisen vuotta sitten tuo olisi ollut ihan ok, mutta nyt niitä "jotain välejä" ei yksinkertaisesti ole mitoitukseen jätetty.

Joskus saa fuskaamalla vähän lisäaikaa, mutta ainakin minä käytän sen istuen. Kyllä! Ihan oikeasti istun välillä hetken ja nostan jalat ylös. Syynä on se, että en jaksa aina painaa koko päivää. Väitän, että en ole ihan rapakunnossa, käyn vapaa-ajalla mm. salilla ja juoksemassa. Mutta siitä huolimatta en jaksa joka päivä siivota reipasta tahtia yli seitsemää tuntia. Yhden päivän jaksan, kaksikin, mutta en kaikkia päiviä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. En vaikka kuinka olisi työtekniikka keventynyt ja osaisin aika hyvin huomioida ergonomiset tekniikat. On siis todella tökeröä tuijottaa mitoituksissa pelkkää kelloa. Kuten sanoin, kyllä sen isonkin alueen kerran painaa reippastikin, jopa kaksi peräkkäin. Mutta väitän, että kukaan ei jaksa sitä joka ikinen päivä. Itse huomaan jo, että palautumisessa on viikonlopunkin aikana ongelmia. Pistää miettimään, onko tämä kuitenkaan sen arvoista...?

Rakkaat/raskaat työtoverit

Nyt on sanottava, että minulla on juuri tällä hetkellä i-ha-na työtoveri. Hän on niin positiivinen, älyttömän hauska ja iloinen. Ja se vaikuttaa ihan hirveästi motivaatioon. Siihen, että hänen kanssaan on kiva mennä töihin. Välillä tehdään toisillemme pieniä jäyniä, tiedättehän, parit makaronit vessan renkaan alla tai elmukelmua siivousvälineissä... Hauska kuva pukukaapin ovessa tai pieni yllätys sangossa. Ei tietenkään mitään sellaista, mikä hidastaisi työntekoa, mutta kivoja pieniä arjen piristyksiä. Välillä nauretaan vedet silmissä jotain aivan hulvatonta juttua ja toisena hetkenä jutellaan vakavia, toisiamme tukien. Töissä autetaan toisiamme, tehdään yhteistyötä ja ongelmien ja epäkohtien edessä lyödään "viisaat" päämme yhteen, keksitään ratkaisu ja toteutetaan se. En tiedä miten taas seuraavassa käänteessä jaksan kokonaan ilman häntä. Nytkään emme näe joka päivä emmekä koko päivää, mutta ne pienemmätkin hetket ovat kullan arvoisia ja tuovat rutkasti energiaa.

Nautin tästä tilanteesta erityisen paljon, koska aina ei ole ollut näin. Ja olen ihan varma, ettei aina tule olemaan. Kohteemme vaihtuvat taas ja tulee uudet työkaverit. Mitenkäs se meni, kun lapsille opetetaan: "Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen." Sitäkin on tehty. Toimeen on tultu hammasta purren. On vältelty ja väistelty, on keksitty tekosyitä, miksi ollaan aina eri aikaan tauolla. On yritetty hoitaa asiat kunnialla ja kulman takana hakattu päätä seinään. Parit erimielisyydet on ratkottu esimiehen avulla ja kerran on tultu syytetyksi työpaikkakiusaamisestakin. Ja minä siis olen hyyyy-vin säyseä ihminen. Kiltti ja kaikille hyvää haluava, melkein kynnysmatto.

No mutta, koska höyryjen päästäminen on joskus hyvästä, niin mennäänpä niihin ei niin ihaniin työkavereihin...

Yksi oli kovasti hyvää pataa kaikkien kanssa. Hirveän ystävällinen kaikille, ihan kaikille. Ja todella ilkeä selän takana. Luotettavuus oli pyöreä nolla. Hän vuosi työnantajan asiat asiakkaalle ja asiakkaan asiat työnantajalle. Työkavereiden asiat heille kaikille ja kaikkien asiat joka puolelle. Ja aina tietysti saatteella: "älä kerro kenellekään, että minä sanoin, koska en saisi kertoa, mutta se sanoi että..." Ja kaikki sinisilmäiset hölmöt uskoivat, että Minä olen se, jolle hän ei tee samaa. Hah.

Toisella oli ilmeisesti jokin nuoruusiän dementia, koska hän kyseli jatkuvasti samat asiat uudelleen... ja uudelleen... ja uudelleen. Siivottava alue tuntui olevan joka kerta ihan uusi, palvelukuvaus tavattiin useaan otteeseen huonolla menestyksellä. Avaimet ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa omilla paikoillaan ja pesukoneen käyttö hepreaa. Hänen lähdettyään kuulin, että oli kysellyt ihan samoja asioita jatkuvasti myös asiakkailta. Tavallaan huojentavaa oli, että hän muisti kuitenkin usein mainita huonosta muististaan. Vaikka muuten olikin mielestään vallan erinomainen, eikä yhtään omalla paikallaan minään pahaisena siivoojana.

Kolmas oli Mielensäpahoittaja. Itse Hapan Negatiivisuus. Ihan kaikki, mitä kuka tahansa hänelle sanoi, kääntyi hänen mielessään arvosteluksi. Kaikki ovat varmaan joskus kuulleet jotain aulatilaa tai portaikkoa mopatessaan ohikulkijalta lauseen: "Ai kauhee, kun tuleekin paljon hiekkaa/kuraa/roskaa." Useimmat ottavat sen empatian osoituksena, mutta Mielensäpahoittaja heitti mopin nurkkaan, säntäsi sosiaalitilaan ja jyrähti, miten siellä taas valitettiin, että on muka p*skaista! Säätilan arvostelu oli suoraa kettuilua hänelle, ihan kuin Hän siitä muka päättäisi! Jos joku oli lainannut jotakin hänen välinettään, oli se hänen mielestään merkki siitä, että hän oli tehnyt muka työnsä huonosti. Jokainen roska ja hiekanjyvä oli Henkilökohtainen Loukkaus. Tervehdyskin oli väärin sanottu tai väärällä äänensävyllä. Katse tuli väärällä ilmeellä. Hän sai itseasissa paljon kiitosta työstään asiakkailta, mutta omasta mielestään ei läheskään tarpeeksi. Oikeastaan ei koskaan yhtään. Häneltä salailtiin asioita tahallaan ja lopulta homma meni jo ihan vainoharhaisuuden puolelle. Ja niin minustakin tuli työpaikkakiusaaja.

Neljäs oli sairaalloisen ujo. Ihan kiva ja herttainen, mutta yhteisten asioiden hoitamisessa hänestä ei ollut mitään apua. Hän ei välittänyt koskaan kenenkään viestejä mihinkään suuntaan ja se aiheutti luonnollisesti huomattaviakin epäselvyyksiä. Tilanteessa hän kuitenkin onnistui toteamaan että kyllä, hän hoitaa asian. Hän ei uskaltanut käyttää puhelinta, ei soittaa eikä vastata. Kaikki asiat hän hoiti tekstarilla, mikä tietysti aiheutti myös hänelle harmia. Hän siis ei myöskään kertonut suoraan kenellekään mistään kammoista, jotta asiaan olisi voitu yrittää keksiä muita keinoja, vaan keksi tekosyitä miksei nyt vain voi soittaa ja selvittää jotakin asiaa. Irtisanoutumisensa hän ilmoitti myös tekstarilla, kuinkas muuten. Toivottavasti hänellä(kin) menee nykyään hyvin.

Viides tyyppi oli aika lähellä kakkosta, mutta ei varsinaisesti muistamaton vaan rehellisen yksinkertainen. Hän tarvitsi apua ihan kaikkeen. Hän ei voinut vaihtaa imurin pussia, koska sitä ei ollut ohjaaja käynyt näyttämässä. Hän ei osannut lukea etiketistä aineiden annostusta tai käytti aivan väärää ainetta. Hän kiskoi putkipyyhettä pidikkeeseen väärästä päästä, eikä selittämälläkään tajunnut mistä sen oikean puolen erottaa. Hänellä oli jatkuvasti joku ongelma, vähän väliä oli joko väline tai rouva itse pinteessä. Hälytyskoodit oli mahdotonta näppäillä tarpeeksi nopeasti ja jos se onnistuikin, ei oven avaus enää sujunutkaan. Saippuatelineet olivat liian monimutkaisia, samoin vessapaperitelineet. Paperit siis jätettiin telineiden päälle/viereen ja saippuat kokonaan laittamatta.

Töykeistä töksäyttelijöistä, inhottavista inttäjistä ja laiskoista lusmuilijoista en edes aloita. Nämä kaikki saivat kyllä jossain määrin tuntemaan sääliä ja empatiaakin. Ja aina yritän olla ystävällinen, neuvoa ja auttaa. Mutta kun työtaakka nyt itselläkin on mitä on, niin jotenkin nykyään on erityisen vaikea sietää mitään ylimääräisiä riippakiviä. Ainakaan ihan kuukausitolkulla putkeen. Siksi nautin täysillä, kun nyt saan työkaverista iloa ja energiaa, enkä vain menetä sitä. Ja niin, onhan niitä kivoja ja rentoja tyyppejä ennenkin ollut. Ja suurin osa onneksi sijoittuu lähemmäs tätä kuin tuota raskainta ääripäätä.

Pidetäänhän huolta työkavereistamme. Viedään vaikka kortti, ihan yllättäen! :)

Kyttääjät

Joillekin asiakkaille on laatu niin sydämen asia, että jaksavat ihailtavan tarkasti tarkkailla, että saavat varmasti esimerkillistä siivouspalvelua. Luulevatkohan he oikeasti, ettei niitä nurkkiin ja ovien taakse "pudonneita" klemmareita huomata? Siinä on siivooja aina pienen dilemman edessä. Siivotako pois, vai siirtääkö takaisin niille sijoilleen. Joskus olen kerännyt ne asiakkaan pöydälle. Joskus tällaisessa paikassa on jossain vaiheessa sanottu, että kiva kun täällä nyt siivotaan joka päivä hyvin... kyllä sen vain huomaa. Silti en ole sanonut, että niin klemmareista, hölmö. Koska mistään muusta sitä ei siistissä toimistossa tasan varmasti huomaisi. Oleellinen asia ei kaikille suinkaan ole se, että toimisto on siisti ja siellä on hyvä tehdä omat työnsä, vaan se, että siivooja nyt vain siivoaa joka päivä ne pirun klemmaritkin pois. Voin vain kuvitella sitä voitonriemua, kun ne sitten ovatkin siellä jo TOISTA päivää. "Ei ole mopannut, kiinni jäi, HAH!" Joskus ne siis vain haluaa jättää sinne siivouksen jälkeenkin. Jos ne kerran on päivänselvästi tarkoituksella sinne laitettu, niin eikö niiden silloin kuulu siellä olla, eivät ne roskia ole, eiväthän?

Toiset eivät tarvitse klemmareita tai pieniä roskia testeihinsä, vaan tarkkailevat muuten vain todella innokkaasti. Pöly kalusteiden alla/takana huomataan aivan varmasti. Samoin tahrat vaikka ovenpielessä tai wc-pöntön ulkopuolella. Auta armias, jos roskakoria ei ole pussin vaihdon lisäksi myös puhdistettu kunnolla, tai pesualtaaseen on jäänyt tahra tai vaikka ripsi. Sormenjäljet pöydässä kertovat heti, että nyt on siivooja laiminlyönyt tehtävänsä (vaikka pöydät sinällään olisikin tarkoitus pyyhkiä kerran viikossa). Joskus näille tekisi mieli kääriä lahjaksi ihan ikioma mikrokuitupyyhe, nättiin sellofaaniin ja silkkirusetti päälle.

Vähän samaa kastia ovat nämä, jotka huomaavat puutteen, mutta eivät a) tee sille itse mitään b) kerro siitä, vaan keräävät harmitustaan päiväkausia, kunnes saavat tölväistyä sen kunnolla päin näköä. Parhaassa tapauksessa suoraan siivoojan esimiehelle. Muistan esimerkiksi tapauksen, kun toimiston patterin alla oli kärpänen. Asiakas ilmoitti siitä esimiehelleni viikon sitä katseltuaan. Onneksi esimiehenikin oli ihan järkevä ihminen ja mainitsi asiasta melkoisen huvittuneena. Toinen asia, johon törmää silloin tällöin on loppuneet saippuat. Alueellani on tälläkin hetkellä saippuatelineitä, josta loppumista ei näy päälle eikä sitä pysty kokeilemaan nostamalla. Ainut vaihtoehto on painaa ja kokeilla tuleeko vielä. Tämä taas on minusta ihan turhaa tuhlausta. Niinpä olen paikoissa, joissa kuitenkin pyörin koko ajan lähellä ja kaikki minut näkevät useamman kerran päivässä, luottanut siihen, että joku mainitsee asiasta kun saippua loppuu ja voin reagoida asiaan. Kyseisissä kohdissa on myös useampia saippuoita, joten hiukan pelivaraakin on siinä vaiheessa kun yksi loppuu. Kuitenkin nyt on useampaan otteeseen käynyt niin, että kukaan ei ole sanonut mitään, kunnes jossain vaiheessa ärähdetään kuorossa, että saippuaa ei ole muuten ollut aikoihin. Jahas. Niinpä nyt sitten yritän oikein asiakseni käyttää kyseisiä saippuoita jossain vaiheessa päivää, ettei tarvitsisi muuten vain painella.

Ai niin, joillakin rutisijoilla on hassu tapa aloittaa asiansa: "Siis en todellakaan halua valittaa, mutta..." Öh, miksi sitten seuraavassa lauseessa teet sen?

Oikoreitit onneen

Tuli tuolla kollegan blogissa mainittua, että sitä on oppinut huijaamaan. No ei se varmaan mikään salaisuus ole, että näissä hommissa täytyy joskus vähän kaunistella sitä todellista työtään. Kaikki tietävät, että vessan saa näyttämään siistiltä kun ottaa roskat, poistaa tahrat ja kiillottaa hanat ja kahvat. Monessa koululuokassa pitkälle pääsee jo sillä, kun järjestää pulpetit kauniisti, pesee taulun ja nappaa roskat. Isokin aula muuttuu monta kertaa siistimmäksi, kun siitä imuroi sisäänkäynnin edessä olevan maton ja pyyhkii tahrat ovilasista. Saati tauko-, toimisto- tai neuvottelutilat! Kalusteet vain kivasti ojennukseen ja kahvitahrat (ne rinkulat pöydissä, aaaargh!) sekä roskat pois. Ja tadaa, siistiä tulee. Puhdasta tietysti ei, joten ei toimi kauaa. Mutta joskus... joskus pieni fuskaaminen ei haittaa, tuskin edes asiakasta, kun ei tavaksi tule. Eikä nekään tyhmiä ole, kyllä ne tietää. Kai? ;)

Pakko kuitenkin jakaa yksi kokemus, kun tulin sitten fuskanneeksi vähän turhankin rankasti. Uskallan kertoa, koska tästä on kauan, en ollut silloin saman firman palveluksessa ja no... rikos on toivottavasti vanhentunut. Niin ja olin silloin nuori! Sekin selittää. Eli minulla oli siivottavana iiiso toimistorakennus. Siivous meni jotenkin kerroksittain, että eri päivinä siivottiin eri kerrokset aina eri tavalla tjsp. Kerroksia oli muistaakseni viisi, siivoojia vain yksi. Mitoitukset olivat silloin ihan toista, joten sen ehti kyllä tekemään, se rytmi oli tosiaan jotenkin niin suunniteltu. Mutta alakerrassa oli tosi mukava... no siellä oli tosi kiva nuori vartijapoika. Tiedättehän te, kun vain jutustelu maittaa enemmän? Yleensä tein hommat hyvin ja jutustelin pojan kanssa tauolla. Meillä kun oli yhteinen taukotila. (Meinasin laittaa tähän terveiset, mutta en muista nimeä, harmi.) Yhtenä päivänä juttu sitten luistikin niin, että jäin hänen kanssaan juttelemaan sinne aulaan tuntikausiksi. En ollut edes käynyt missään muussa kerroksessa siinä vaiheessa, kun pomo loppupäivästä tuli paikalle! Pomo kysyi mitä vielä oli siivoamatta ja sanoin hädissäni yhdet vessat ja taukotilan, joissa oletin olevan sotkua. Sitten hän lähti kierrokselle yläkerroksiin. Sellainen kylmä möykky vatsanpohjassa yritin hädissäni sutia jotain, mietin millainen saarna sieltä nyt tulee ja mitä ihmettä siihen sanon. Ei minulla ole mitään selitystä. Tärisin ja odotin tuomiota aivan kauhuissani, kunnes pomo tuli takaisin... Ja sanoi: "Hienoa, minäpä tästä lähden jatkamaan matkaa." Ei muuta. Tarinan opetus? No siellä riitti hirveällä tuurilla ne edellisten päivien siivoukset. Ansaittu saarna jäi saamatta, mutta opin kuitenkin tekemään työni komeista vartijapojista huolimatta. Se tunne nimittäin oli ihan hirveä! Melkein jo juoksin itkien kotiin sillä aikaa kun odotin pomoa sieltä yläkerrasta. Huh. Joskus voi käydä tuuri, mutta nykyään tuo tuskin olisi enää mahdollista missään, kiitos mitoitusten. Niin ja se vartijapoika... numerot vaihdettiin, mutta kumpikaan ei koskaan ottanut yhteyttä. :D

No jos fuskailusta vielä, niin hotelleissahan siitä on tehty ihan oma taiteenlajinsa. Itse en ole niissä siivoojana ollut, mutta jutut ovat todella hurjia. Niin hurjia, että silloin harvoin kun hotelliyöstä pääsee nauttimaan, niin melkein siivoan hiukan itse ennen kuin asetun taloksi. Ja melkein lähtiessäkin, ihan sympatiasta kerrossiivoojia kohtaan. PAM-lehden artikkeli aiheeseen liittyen

Yrjö tuli taloon

Kohteessa on nyt ollut melko hurja vatsatautiepidemia. Itse en koskaan ole niistä huolissani, sillä enpä muista ihan heti, koska olisin itse sellaisessa ollut. Liekö tällä työllä jotain osuutta asiaan vastustuskyvyn kehittymisessä, mene ja tiedä. Ylimääräistä työtä se kuitenkin teettää, kun kaikki eivät ehdi vessaan saakka ja siivoojalle soitetaan, että täällä olisi "pitsat". Aina sitä menee jännityksellä paikalle katsomaan, onko pikkuruinen slice vai oikein perhekoko. Haiseeko oikein perinteinen oksennus vai kävisikö tuuri ja olisi vähemmän hajonnutta tavaraa. Onko liki sappinestettä vai ihan juuri syötyä ja vielä ruokamuodossa. Oli miten oli, ei se mitään mukavaa puuhaa ole. Minulle se on kuitenkin onneksi suht helppoa, pokka pysyy ja pystyn samalla vaikka lohduttelemaan huonovointista raukkaa, jos hän vielä "rikospaikalla" on. Hänen olonsa kun tuskin toisten kauhistelusta ja yököttelystä ainakaan paranee. Varsinaisten pitsojen lisäksi työtä teettää myös ja varsinkin ennaltaehkäisy. Kloorit ovat ahkerassa käytössä ja niillä yritän vedellä kahvoja ja muita kriittisiä kosketuspintoja useamman kerran päivässä. No, nykyään niitä kaikkia ei montaa kertaa yksinkertaisesti ehdi, mutta ohi kulkiessa aina jotain ja normaalin siivouksen yhteydessä kaikki edes kerran päivässä desinfioivalla aineella.

Mutta arvatkaas mitä? Narrasin, kun laitoin etten muista koska olisin itse vatsataudissa ollut. Tai no se on totta viimeistä edellisen kerran kohdalla. Viimeinen oli toissapäivänä. Ja e-rit-täin tuoreessa muistissa. Hyi hitto. Tuli sitten joka tuutista ja kunnolla. Tietysti olin edellisenä päivänä vielä henkseleitä paukutellen maininnut, miten minä en tuollaisia tauteja huoli, että ottakaa te vaan, kiitos. Sen siitä sitten sai. Iltapäivällä oli jo hieman hutera olo ja ajattelin, että näinköhän on flunssa tai joku tulossa. Illalla väänsi vatsaa ja koko alavartalo särki. Yöllä se riemu sitten repesi. Ei tarvinnut pahemmin nukkua, kun sai juosta vessassa, joka kerta arpoen, että kannattaako lähteäkään takaisin sänkyyn. Itsekään ei aina ehtinyt ihan täydellisesti maaliin ja kylppärissä oli roisketta jos jonkinlaista vähän kohteen ulkopuolellakin. Hiuksia on juuri sopivasti, että nekin sai sotkettua. Mutta siinä vaiheessa ei jaksanut välittää kuin sen verran, että nappasi pyyhkeen kaapista tyynyä suojaamaan. Kun herätyskello sitten kilkutteli, olo oli kertakaikkisen järkyttävä.

Tässä vaiheessa tulikin tenkkapoo. Siitä kun on niin kauan, kun viimeksi olin sairaana ollut, niin en yhtään muistanut miten siinä tapauksessa piti toimia. Ei kai pomolle voi siihen aikaan aamuyöstä soitella? Johonkin toimistolleko, kenelle, apua...? Kohteissakaan ei ole mitään työkavereita joille ilmoitella. Yritin siinä pesuvati sylissä pöntöllä yökkiessäni pinnistellä mieleeni, että oliko kohteessa jotain ohjeita. Ja jos oli, niin mikä ihme oli saanut minut jättämään ne sinne. Olisin monistanut ne kotiin, ottanut niistä kännykällä kuvan tai edes jonkun numeron talteen. Tyhmä! Yritin vessasta taas hetkeksi päästyäni jopa googletella toimintaohjeita. Mutta ei, en löytänyt firman nettisivuiltakaan mitään virallista aamuyön sairausilmoituspäivystäjää. En siis lopulta keksinyt muuta kuin soittaa seitsemän jälkeen pomolle.

Odotin hetken, että seuraava hyökyaalto iski ja meni ohi, jonka jälkeen äkkiä soittamaan ennen seuraavaa. Täytyy myöntää, että sen puhelun sisältöön en ollut osannut varautua. Pomo siis sanoi hyvin ymmärtäväisenä, että no voi että, nytkö se sitten tarttui sinuunkin. Ja lisäsi: "No koitetaan pärjäillä ja soita sitten, kun olet sairauslomatodistuksen hakenut." "Juu kiitos... ööö... täh? Siis mistäs minä sen todistuksen soitan?" "No meidän työterveyshän on ****ssa, varaat sinne ajan nyt heti kahdeksalta ja käyt hakemassa todistuksen." Tässä kohtaa oli jo oksennushissi taas nousemassa ja vastasin melko hätääntyneenä, että nyt ei ole todellista. Että en muuten todellakaan lähde yhtään mihinkään, kun jo sänkyyn meno on arpomisen paikka! Se on kuulemma käytäntö, ihan normaalia ja joka paikassa. Ja se vaaditaan, että palkan saa ja muussa tapauksessa poissaolo on luvaton. Nyt jo itkukin kurkussa polttaen sopersin, että sitten jään ilman palkkaa, ei voi mitään. Puhelun ja uuden wc-keikan jälkeen soitin kuitenkin sinne työterveyteen ja kysyin onko oikeasti pakko tulla paikalle tässä kunnossa. On kuulemma, puhelimitse ei todistuksia anneta. Nyt jo kunnolla nyyhkyttäen tokaisin kiitos hein. Seuraavana päivänä eli eilen olo oli todella heikko, mutta suihkukaivoefekti oli laantunut, joten sain tukan, kylppärin ja lakanat pestyä. Sen jälkeen kävin siellä työterveydessä ja sain todistuksen siksi päiväksi. En tietenkään takautuvasti edellisestä ja nyt sitten odotellaan, mitä sanktioita tuosta ensimmäisestä tulee.

Täytyy myöntää, että kismittää. Olen kysellyt onko muilla näin ja tosiaan, on siellä työterveydessä jokunen sissi oksennuspussin kanssa piipahtanut, rempsein otti oikein sangon. Ehkä itsekin seuraavalla kerralla kerään itseni ja teen sen, tukka oksennuksessa ja yökkäri päällä. Ehkä kuitenkin haluaisin sitä varten jonkun kyyditsemään, bussilla voi olla ikävämpi mennä. Vaikka toisaalta, onko se jonkun toisen autonkaan saastuttamisen väärti, enpä tiedä. Muilla aloilla tuntuu systeemi olevankin vieraampi, ainakin omassa tuttavapiirissä. Yksi jopa vastasi, että juu homma kiristyy koko ajan, heidänkin on nyt vuoden alusta pitänyt ilmoittaa sairauspoissaolot esimiehelleen. Siis ilmoittaa puhelimella. Kamalaa.

Ihana kevät!

... not. Kevät on kamala. Märkä hiekka ja sepeli on kamalaa. Kuralammikot ovat syvältä. Se, kun ihmisillä on vielä syväuraiset kengät, mutta maa on märkä ja pehmeä. Se, kun se ****n aurinko paistaa kaikille pinnoille! Kun jokainen smalltalk alkaa: "Voi miten ihana keli, lämpö ja paiste!" Pure siinä sitten hammasta, yritä vääntää hymyä, joka ei todellakaan ylety silmiin asti ja vastaa: "Juu, ihanan piristävää."

Hiekkaa tulvii tällä hetkellä sisään uskomattomat määrät. Otin joskus kuvan hiekkakasasta, jonka moppasin yhdestä pienestä tilasta. Sitä oli yli rikkalapiollinen. Olisin liittänyt sen tähän, mutta en löytänyt, höh. Erityisen kamalaa tavaraa on turvahiekka, jota käytetään lasten leikkipaikoilla. Sitä on monen koulun ja päiväkodin pihalla ja sitä kulkeutuu sisään paljon. Myös vielä kulkuväyliltä siivoamattomat hiekoitussepelit kulkevat varsin sujuvasti sisälle ihmisten talvikengissä. Sen lisäksi, että hiekan sisätiloista lapioimisessa on työtä, se myös kuluttaa ennätysvauhtia vahat lattioista. Mikä tietysti vaikeuttaa tilojen puhdistamista ja puhtaana pitämistä entisestään. Tässä vaiheessa todella toivoisi, että jokainen muistaisi edes pyyhkiä kenkänsä huolellisesti, mieluiten oikein harjaamalla.

Sitten se petollinen julmuri, matalalta paistava kevätaurinko. Se, joka paljastaa jokaisen pölyhiukkasen myös pystypinnoilta. Se, joka saa melkein itkemään, kun katsoo ympärilleen tilassa, jonka siisteydestä on itse vastuussa. Ja jossa on luullut tehneensä ihan kohtuullisen hyvää työtä. Se osoittaa suorastaan ilkkuen jokaisen hiekanmurun lattialla ja sormenjäljen ovilasissa. Avataanhan ne ovet kahvasta, jooko?

Kyllä minä silti keväästä tykkään, varsinkin vapaa-ajalla. Auringonvalo kuitenkin lisää tarmoa ja energiaa ja on ihanaa, kun luonto taas herää eloon. Kesä on tulossa, se on tärkeintä! :)

Vain siivooja

Siivoojana näkee monenlaista suhtautumista. Aika moni sanoo arvostavansa ja varmasti myös tarkoittaa sitä. Onhan siivoojan työ ihan oikeasti arvokasta ja sen puutteen huomaa todella nopeasti. Siivoojan tarpeellisuudesta ollaan varmasti aikalailla yhtä mieltä, ja siivouksesta harvassa paikassa oltaisiin valmiita luopumaan tai edes tinkimään, jos se päätös olisi täysin oman mielipiteen varassa.

Mutta rehellisyyden nimissä, onhan se siivooja ihmisenä monen mielestä vähän tyhmä. Minkä voi toki aina tilipäivänä allekirjoittaa itsekin... No useat työnantajat todistavat tätä oletustaan jatkuvasti yrittäessään huijata etujen ja palkkojen suhteen. Puhumattakaan selityksistä, joiden mukaan muutokset tehdään aina nimenomaan työntekijöiden parasta ajatellen! Ikään kuin se viivan alle jäävä numero olisi ihan vain muutosta sattumalta tukeva sivuseikka, niinpä niin.

Kohteissa kohtelu on ollut varsin kirjavaa. Tietysti jos olisi loukkaantujatyyppiä, olisi sen paikka silloin tällöin osunut kohdalle. Itse kuitenkin olen vain huvittunut joka kerta, kun esimerkiksi joku kurkkaa huoneeseen ja toteaa: "Jaa, ei täällä ollutkaan ketään." Tai kun joku automaattisesti epäilee minun irrotelleen johtoja tai polttaneen mopatessani sulakkeen. Se taas on jo eri asia, kun syytellään suoranaisesta rikoksesta, kuten silloin kun minun epäiltiin ottaneen asiakkaan kahvikassasta rahaa tai varastaneen erään työntekijän pöydältä jonkinlaisen laskimen. Melkoinen soppa saatiin aikaan, kunnes laskin löytyi roskiksesta, johon oli pöydän reunalta pudonnut. Ja minä muuten en sitä sinne pudottanut, vaikka luultavasti... niin, kyllä te tiedätte, ketä siellä todennäköisesti osoiteltiin. Kahvikassaepisodi ei koskaan selvinnyt, enkä tiedä kuka menetyksen korvasi. Tuskin kukaan, koska syyllinen ei jäänyt kiinni.

Jos nyt pitäisi jonkinlaisia karkeita yleistyksiä tehdä, niin mitä korkeammin koulutetut/korkeammassa asemassa olevat ihmiset, sitä todennäköisemmin kohtelevat siivoojaakin hyvin. Ottavat huomioon ja pitävät samanarvoisena ihmisenä. Poikkeukset, monetkin, vahvistavat tietysti tämän säännön. Luultavasti se ei sinällään ole riippuvainen ihmisen koulutustasosta vaan itsetunnosta. Faktahan on, että kun on sinut itsensä kanssa, ei ole tarvetta arvottaa muitakaan. Eikä tietoisesti olla arvottamatta, vaan sen tarpeettomuus tulee sisältä, automaattisesti.

Pahimpia siis yleensä ovat ne, jotka ovat mielestään vain vähän siivoojaa ylempänä. Eli toiset tavalliset duunarit. Hoitajat, myyjät, tarjoilijat, avustajat, assistentit... Ja näistä naiset ovat yleensä, eivät aina, pahempia kuin miehet. He ovat niitä, joiden mielestä "siivooja on sitä varten". Asenne näkyy siis paitsi siisteystasossa, myös kohtelussa. Siinä, että puhutaan kuin lapselle, selkeästi ja hiiitaaasti, väännetään rautalangasta. Otetaan siivoojan jokainen sana, kuin se olisi juuri puhumaan oppineen lapsen itsensä ylitys. "Siis voi että kun iiiihanaa, kun sulla on tuollainen ehdotus, mutta ei tehdä sitä nyt." Käyttäydytään teennäisen ystävällisesti, sillä tavalla hiukan vinosti hymyillen. Jokainen siivooja varmasti tietää sen ilmeen, sen "novooooi, kun täällä onkin näköjään siivoojaleikki kesken", tiedättehän!? :D

Jossain aiemmassa postauksessa mainitsinkin, että suuri osa siivoojista rahoittaa opintojaan. Kannattaisi siis ehkä kuitenkin suhtautua mieluummin ihan niin, että siinä mopin varressa saattaa olla vaikka tuleva yhteistyökumppani tai hurjimpien sattumien summana jopa esimies. Tai sitten hän on kerran siivooja, aina siivooja. Mutta ei vain siivooja.